Suolakaivosteollisuus

Kohteesta Hikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Suomalaiset edelläkävijöinä[muokkaa]

Suolakaivoksen hissikuilu

Maaliman suolan teollinen tuotanto sai alkusysäyksensä Suomessa. Ensimmäiset suolakaivokset avattiin maassamme 1700-luvun loppupuolella, mutta johtuen niiden syrjäisestä sijainnista ja vähäisestä työntekijämäärästä ala ei saanut juuri paikallistasoa suurempaa julkisuutta. Suolaa riitti kuitenkin vientiin asti ja sitä rahdattiinkin ulkomaille tervakuljetusten ohella. Suomen suolakaivoksista louhittu suola on kuitenkin ollut keskimäärin puhtaampaa ja laadukkaampaa kuin useimmiten ulkomailta louhittu suola, joskin kehittynyt teknologia on mahdollistanut entistä laadukkaampien suolaesiintymien hyödyntämistä myös muualla maailmassa. Tämä kehitys on aivan viime vuosina aiheuttanut suolateollisuudelle ilmeisiä kannattavuusongelmia Suomessa.


Suolateollisuus ja työntekijät järjestäytyvät[muokkaa]

1800-luvulla tapahtuneen yhteiskunnallisen kehityksen myötä suolateollisuus alkoi saada yhä näkyvämmän osan talouselämän yhtenä keskeisimmistä ylläpitäjistä. Suolateollisuuden mahtimiehet tajusivat alan arvon ja suolakaivosten ympärille alkoi kehkeytyä työläisten muodostamia asutusyhteisöjä. Työn raskauden ja vaativuuden vastapainoksi suolakaivokset tarjosivat hyvät sosiaaliedut, mikä lisäsi merkittävästi halukkuutta suolakaivoksissa työskentelylle. Työ oli alkujaankin kolmivuorotyötä, mikä sitoi runsaasti työvoimaa ja rajoitti samalla työvoiman omia vapaa-ajan harrastuksia. Työmenetelmät olivat nykymittapuun mukaan kuitenkin melko alkeellisia vielä 1950-luvulle saakka, mikä aiheutti lukuisia vuosittaisia kuolemaan ja vakaviin loukkaantumisiin johtaneita onnettomuuksia. Suolakaivoksissa maksettiin heti alusta pitäen hyviä palkkoja, mikä väistämättä näkyi suolatyöläisten elintasossa. Tämä aiheutti usein kateutta ja pahansuopaisuutta muiden alojen työntekijöissä ja keskinäinen kilpailu pääsystä työskentelemään suolakaivoksiin oli luonteeltaan raakaa ja häikäilemätöntä. Toisaalta suolatyöläiset tajusivat työnsä arvon, mikä puolestaan aiheutti voimakasta korpilakkoilua ja työrauhan tavantakaisia häirintäyrityksiä kaivoksissa. Samassa kaivoksessa saattoi samanaikaisesti työskennellä kolmekin lakkokenraalia samassa vuorossa; työnseisaukseen saattoi johtaa pelkästään se, mikäli työnjohtaja tai vuoropäällikkö jätti epähuomiossa vastaamatta työntekijän hyvän huomenen toivotukseen.

Rakennemuutos lähestyy ja yllättää[muokkaa]

Pitkään jatkunut yleinen noususuhdanne edellytti suolakaivostyöläisiltä alinomaista valppautta, jotta he pysyisivät palkkakehityksessä muita edellä. Tämä onnistuikin erinomaisesti aina 1990-luvun loppupuolelle saakka. Näinä aikoina kotimainen suolateollisuus sai havaita ensimmäisenä, mitä seuraa kun devalvaatiota ei voida enää käyttää vientiteollisuuden vauhdittajana. Markkinoiden ja kilpailun avautuminen aiheutti aivan uudentyyppisiä ja ennalta-arvaamattomia ongelmia. Kotimainen suolateollisuus ei ollutkaan enää kilpailukykyinen. Suolateollisuus pyrki ratkaisemaan ongelmia aluksi kosmeettisin keinoin. Palveluja mahdollisuuksien mukaan pyrittiin ulkoistamaan, mikä aiheutti työläisten puolella välitöntä lakkoliikehdintää ja iltapäiviä kestäneitä työnseisauksia. Keinot muuttuivat pian työnantajankin puolelta järeämmiksi mm. käyttöönotettujen työsulkujen ja tehtaiden sulkemisten myötä. Suomalainen suolakaivosteollisuus on näin joutunut kansainvälisten haasteiden eteen. Työnantajapuolen tarkoitushakuinen toiminta työntekijäpuolen työ –ja palkkausolosuhteiden sopeuttamiseksi halpatyömaita vastaaviksi on siten onnistunut yli odotusten. Toisaalta alan näkymiä on Suomessa kurjistanut myös se tosiseikka, että suolaa pystytään nykyisin tuottamaan erityisillä suolaviljelmillä, joita erityisesti Etelä-Amerikassa on perustettu mm. Uruguayn ja Argentiinan rajamaille. Argentiinassa tämä on nähty provokatiivisena ympäristöhyökkäyksenä, mikä on osaltaan jouduttanut tangosodan julistamista Suomelle.