Richard Strauss

Hikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Naziflag.gif
Natsit rakastavat tätä artikkelia.
Richard ”Ich” Strauss muotokuvamaalaria hyponotisoimassa

Richard Georg Strauss (11. kesäkuuta 18648. syyskuuta 1949) oli suurimpia arjalaisia säveltäjiä, jonka tuotanto käsittää oopperoita, sinfonisia runoelmia, orkesterilauluja, konserttoja, kamarimusiikkia sekä noloja poliittisia pöhköilyjä. Strauss on merkittävimpiä Richard Wagnerin aloittaman egoistisen musiikkiperinteen jatkajia, ja hänen saksalaisen Übermusiktraditionin ylikuormittamista aivoistaan ovat lähtöisin eräät myöhäisromantiikan törkeimmin ylityöstetyistä teoksista.

Sisällysluettelo

[muokkaa] Elämä ja tuotanto

Richard Strauss syntyi müncheniläiseen tekstiiliyrittäjäperheeseen 1864; hänen isänsä oli kuuluisa farkkupohatta Levi Strauss.[1] Suvun liiketoimet eivät kuitenkaan kukoistaneet, ja isä Levi oli keksinyt syyllisenkin: Richard Wagnerin. Wagner, uuden musiikkisuunnan esikuva, ei suostunut pukeutumaan denimkankaaseen, vaan vaati silkkisiä aamutakkeja sekä 1600-luvun flaamilaistyylisiä päähineitä. Nuoret säveltäjät kaikkialla Keski-Euroopassa jäljittelivät Wagnerin pukeutumistyyliä, mikä pilasi Levi Straussin bisnekset. Niinpä hän halusi tehdä pojastaan menestyvän antiwagnerilaisen muusikon, joka palauttaisi farkkukankaan arvostuksen Euroopan oopperalavoille ja konserttisaleihin.

Wagnerin egoististen sävellystyylin viettelys oli kuitenkin vastustamaton, ja musiikkiopintojensa jälkeen Strauss alkoi tuottaa wagneriaanisen egoistista orkesterimassaa tutustuttuaan tämän ja Franz Lisztin tuotantoon sekä pukeutumiseen. Samalla kun Straussin taiteellinen egoismi puhkesi kukkaan, hän avioitui sopraanonalkuttaja Pauline de Ahnan kanssa. Paulinen elämänmittainen kumppanuus oli säveltäjälle tämän harvoja ärsyyntymisen aiheita, mikä toi kaivattua särmää hänen muutoin naurettavan helppoon elämäänsä. Strauss ei ottanut säveltämisestä turhia paineita. Egoistinen musiikkityyli painotti, että jos orkesterissa on yli 100 soittajaa ja jos säveltäjästä itsestään tuntuu kivalta, pitää antaa mennä eikä sallia taiteellistien inhibitioiden rajoittaa.

[muokkaa] Sinfoniset runot ja sinfoniat

Wiki-deathstar.png
Tosikoille ja heille, joita aihe lähemmin kiinnostaa, on Wikipediassa artikkeli Richard Strauss.


Strauss huomasi, että Liszt oli säveltänyt koko joukon sinfonisiksi runoiksi kutsuttuja muodottomia orkesteritymistelyjä, joissa sai päästellä aika lailla omiaan. Aiheeksikin kelpasi kaikki hunnien taistelusta kenkäostoksiin. Straussin ensimmäisenä mestariteoksena pidetään Don Juania (1888). Aihe kiehtoi Straussia suuresti, mitä voi pitää hyvinkin mielenkiintoisena. Tässä orkesterisävellyksessä kuitenkin esiintyvät ensimmäistä kertaa puhtaina Straussin egoismin tavaramerkit: Übermensch-tyyppinen aihe, infantiilit vaskifanfaarit ja niin paksu orkestraatio, että siihen voi lyödä päänsä. Straussin tavoitteena oli aina vyöryttää yleisön päälle niin paljon äänimassaa, että nämä juuri ja juuri selvisivät koettelemuksesta hengissä ja pitäisivät sitä näin ollen aristoteelisen puhdistavana rajatilakokemuksena. Straussin sinfoniset runot edustavat deskriptiivisen musiikin huipentumaa. Kerran Strauss kerskaili pystyvänsä säveltämään teoksen oluenjuonnista siten, että sen perusteella tunnistaisi panimon. Myöhemmin hän ylitti sanansa säveltämällä sinfonisen runon Pissatauko Oktoberfestillä, jossa ei jää epäilystäkään, että kolmas pissaaja oikealta on nauttinut Grafenwalderia.

Vuonna 1891 valmistui liki puolituntinen Kuolema ja Kirkastus (Tod und Verklärung), jossa Strauss pyrki tarjoamaan mahdollisimman autenttisen kuolinkokemuksen. Ensiesityksen saavutettua puolenvälin kuusi yleisön jäsentä ja yksi viulisti olivat kuolleet. Loppuosan Kirkastus pakahdutti vielä kolme lisää – kaksi yleisöstä ja yhden oboistin. Kuolinvuoteellaan Strauss elämöi, että kuolema oli juuri sellainen, millaiseksi hän oli sen säveltänyt. Seuraus: hänen oli pakko olla jumala. Tämä johtopäätös oli ateistiselle Straussille kova pala.

Till Eulenspiegels lustige Streiche (Till Eulenspiegelin veikeät kepposet, 1895) ei ole edes Straussin oma sävellys. Koko teos on suoraa plagiaattia vanhojen Tom ja Jerry -piirrettyjen soundtrackeiltä. Strauss kuvitteli, ettei kukaan muka huomaisi. Mikä röyhkimys.

Richard ”Selbst” Strauss on hukannut oopperan avaimet, ja ensimmäisen harjoituksen pitäisi olla jo käynnissä. Verdammte Scheiße!

Seuraavassa sinfonisessa runoelmassaan Strauss kävi kolkuttelemassa sinfonian ovia, joita ei kuitenkaan ovisilmätarkastelun jälkeen hänelle avattu. Also sprach Zarathustra (Näin puhui Zarathustra, 1896) on moniosainen sinfoninen runo, joka perustuu Friedrich Nietzschen samannimiseen filosofiseen sekoiluun. Säveltäjään vetosi erityisesti Nietzschen ajatus yli-ihmisestä. Strauss oli näet jo löytänyt oman elämänsä yli-ihmisen, joka oli Richard Strauss. Tässä teoksessa saavutetaan jopa tiettyjä tasoja, mutta Stanley Kubrick on pilannut sen ikiajoiksi.

Don Quijote (Don Quixote, 1898) on sarja ritarillisia variaatioita sellolle ja ylisuurelle orkesterille Cervantesin mukaan. Teosta pidetään sangen yleisesti Straussin huumorintajun suurimpana ilmentymänä. Siksi on jokseenkin omituista, että se yleensä johdetaan teutonisen tasapaksusti perinteisen Lachen verboten -käytännön mukaisesti.

Viimeinen varsinainen sinfoninen runo säveltäjän teosten joukossa on Sankarin elämä(ni) ([M]Ein Heldenleben, 1899). Tämä massiivinen rymistely suuremmalle orkesterille kuin siihen mennessä oli ikinä edes koottu yhteen on Straussin vaatimaton taiteellinen omakuva. Sävelrunoelman aikana Strauss taistelee vanhoilliset vastustajansa suohon kuurouttamalla nämä osassa Des Helden Walstatt (Sankarin taistelukenttä), pelastaa maailman osassa Des Helden Friedenswerke (Sankarin rauhantyöt) ja nousee jumaluuteen osassa Des Helden Weltflucht und Vollendung (Sankarin maailmastavetäytyminen & Täyttymys).

Straussin Zugspitzen kokoinen Alppisinfonia (Eine Alpensinfonie, 1915) on hänen kaikkien muiden töidensä tapaan erinomainen esimerkki egoistisesta sävellystyylistä. Teoksen esittämiseen tarvitaan noin 720 soittajaa, kuudet urut, viisi tuulikonetta, keskikokoinen eurooppalaisvaltio ja kolme kapellimestaria. Teos on liki tunnin mittainen kuvaus vaeltelusta Alppien huikaisevassa kauneudessa, jonka aikana ylitetään vesiputouksia ja vaarallista jäätikköä, kunnes selviydytään voittajana huipulle. Teoksen ilmeinen tarkoitus on antaa yleisölle vaikutelma siitä, että kovakuntoinen säveltäjä on saanut teokseen inspiraation kiipeillessään Alppien huipuilla. Tosiasiassa Strauss sävelsi teoksen omassa nojatuolissaan sveitsiläisten matkailumainoskatalogien innoittamana.

Edes Alppisinfonian herooinen egoismi ei kuitenkaan vedä vertoja Straussin Sinfonia Domesticalle (1903), joka on häpeämättömän ekshibitionistinen musiikillinen kuvaus Straussien perhe-elämän auvosta. Tähän jättiläismäiseen teokseen sisältyy mm. musiikillinen kuvaus Franz-pojan vaipanvaihdosta; hän ei ikinä antanut isälleen anteeksi. Teoksen erityispiirteisiin kuuluu säveltäjäisän ruoansulatuselimistön toiminnan kuvaus hyvin realistisilla pasuunafanfaareilla, minkä johdosta Sinfonia Domestican esityksissä katsomon penkkien istuintaskussa on aina paperipussi.

[muokkaa] Oopperat

Richard ”Mir geht es gut” Strauss lorvailee tuoden selvästi ilmi ylenkatseensa kaikkia, etenkin meitä, kohtaan. Äijä kuvittelee olevansa isokin kiho, kun sävelsi Rosenkavalierin. Jonkun pitäisi näyttää sille.

Yksikään Wagnerin jäljittelijä ei menisi täydestä säveltämättä oopperoita,[2] ja Strausskin päätyi säveltämään kaikkiaan viisitoista oopperaa. Hänen ensimmäinen kokeilunsa lajityypin parissa oli Günther (1894). Wagnerin esimerkin mukaan säveltäjä laati itse myös teoksen libreton, ja Wagnerin esimerkin mukaan libretosta tuli kaamea, joskin vielä kaameampi kuin Wagnerilla. Tämän surkean fiaskon jälkeen Strauss toi näyttämölle oopperan Feuersnot (Tulinen räkä, 1901), jonka traaginen kliimaksi profanoitiin erite- ja pieruhuumorilla. Yleisö ei kehdannut sanoa pitäneensä sitä erittäin hauskana, joten sekin floppasi. Strauss ei kuitenkaan lannistunut näistä varhaisista vastoinkäymisistä, vaan jatkoi säveltämistä vielä kolmentoista oopperan verran ennen kuin tunnusti, ettei ollut kovin hyvä opperassa. Straussin pääasiallinen motiivi oopperasäveltäjänä oli työllistää sopraanovaimoaan, ja niinpä lähes jokaisen oopperan pääroolissa on sopraano.

Menestys tuli viimein kuin Johannes Kastajan pää hopeatarjottimella oopperasta Salome (1905), joka perustuu evankelista Oscar Wilden samannimiseen kertomukseen. Ooppera aiheutti ensiesityksessään innostuneen skandaalin Salomen kuuluisan Tissitanssin (joskus myös ”Seitsemän hunnun tanssi”) ansiosta. Oopperan suosiota kasvatti myös se, että ensi-illassa tapahtuneen sekaannuksen takia Johannes Kastajan roolissa ollut baritoni menetti oikeasti päänsä. Oopperan hyvällä maulla toteutetussa nekrofiilisessa loppukohtauksessa Salome rakastelee Johanneksen pään kanssa.

Elektra (1909) on suhteettoman verinen joukkoteurastus, jonka keskiössä on arvostetun sähkömiehen tytär. Yleensä Elektran esityksissä myös yleisö osallistuu veritekoihin jaa vaatii säveltäjää esiin repiäkseen tämän kappaleiksi.

Straussin rakastetuin ooppera on se, jossa hän kuulostaa eniten siltä itävaltalaiselta Straussilta: Der Rosenkavalier (Ruusuritari, 1911). Tämä loputtomasta wienervalssisarjasta kokoon valssattu teos on Straussin – tai kenenkään – ensimmäinen puutarhanhoidon maailmaan sijoittuva ooppera, joka sisältää mm. kuuluisan Oksasaksikuoron sekä Letkujenkan. Teos käsittelee 1750-luvun wieniläisen yläluokan skandaalimaisen välinpitämätöntä asennetta botaniikkaa kohtaan. Transvestismiä sivuava kolmiodraama saavutti valtaisan suosion pitäen Straussin käntyn- ja oopperatalonsyrjässä.

Ariadne auf Naxos (Ariadne Naksoksella, 1912) on koskettava kertomus pieleen menneestä pakettimatkasta Kreikkaan. Ariadne saapuu kovasti mainostetulle lomasaarelle, mutta huomaa nopeasti, että hotelli on täynnä rasittavia saksalaisturisteja. Lisäksi hänen huoneensa varustelutaso on surkea, ilmastointi rikki ja seinällä on gekko. Ariadne on kuitenkin niin iloinen lomaromanssistaan paikallisen juopon kanssa, että jättää reklamoinnin tekemättä. Straussin ooppera oli tilaustyö budjettihintaiselle klassisen musiikin levy-yhtiölle Naxokselle.

Straussin seuraava, ensimmäisen maailmansodan sinappikaasuhuuruissa sävelletty ooppera Die Frau ohne Schatten (Nainen vailla varjoa, 1918) on säilynyt läpi vuosikymmenien yhtä täydellisen käsittämättömänä kuin se oli ensiesityksessään. Se on suuri, kuvitteelliseen muinaisimperiumiin sijoittuva draama seksuaalisesta turhautumisesta ja on suunniteltu aiheuttamaan samaa myös yleisössään.

Välityöksi nimetty Intermezzo (1923) on uusi, vähemmän onnistunut versio Ariadnesta. Oopperassa Christine lähtee Alppien hiihtokohteeseen, ei pidä juuri mistään perillä, ja tekee matkatoimistolle reklamaation, joka ei johda toimenpiteisiin.

Straussin myöhemmät oopperat ovat yleisesti ottaen hirveätä paskaa (schreckliche Scheiße), erityisesti kolmikymmenvuotiseen sotaan sijoittuva Friedenstag (Rauhanpäivä, 1936), joka kestää kolmekymmentä vuotta.

[muokkaa] Strauss politiikassa

Strauss ei tajua sitten yhtään, millaiseen seuraan on päätynyt. Mitkäs nauhat teillä käsivarressa on?
”Nostan hattua Säveltäjä-Straussille, mutta Ihmis-Straussille panen sen takaisin päähäni, jotta voin kuristaa sen paskiaisen omin käsin.”
~kapellimestari Arturo Toscanini

Straussin poliittiset suhteet natsien hallitsemassa Saksassa 1930-luvulla ja toisen maailmansodan aikaan ovat päässeet nakertamaan häneen mainettaan ja arvostustaan. Hän käyttäytyi kerran kohteliaasti jotakuta – kukaan ei muista tarkkaan, ketä – Hitlerin tuntemaa tyyppiä kohtaan, mikä olisi jo itsessään äärimmäisen raskauttava todiste. Tämän lisäksi Joseph Goebbels teki hänestä Reichsmusikkammerin johtajan. Reichsmusikkammer oli puolisotilaallinen kamariensemble, jonka tehtävänä oli valloittaa kaikki Euroopan konserttisalit ja oopperatalot. Se kuitenkin lakkautettiin tehottomana, kun Luftwaffe sai paljon lupaavampia tuloksia konserttisalien ja oopperatalojen pommituksilla. Strauss oli ehditty erottaa jo ennen järjestön hajottamista. Oli näet käynyt ilmi, että hän tunsi jonkun tyypin, joka oli hiukan juutalaisen näköinen.

Straussia on pidetty hyvin epäpoliittisena hahmona, sillä politiikka on yhteisten asioiden hoitamista siinä missä Straussia kiinnosti lähinnä omien asioidensa ajaminen.

[muokkaa] Kirkastus ja kuolema

Toisen maailmansodan aikana Strauss murjotti omissa oloissaan samalla kun miljoonat kuolivat kaameilla tavoilla ja valtioita pyyhittiin olemattomiin. Sitten, vuonna 1944, tapahtui jotakin oikeasti järkyttävää. Münchenin Hoftheater, Straussin rakas oopperatalo, tuhoutui pommituksessa. Hän sävelsi sen muistolle teoksen Metamorphosen 23 soolojouselle ja -nuolelle. Kun sota oli päättymäisillään huhtikuussa 1945 ja amerikkalaiset sotilaat ilmaantuivat Straussin pihanurmelle, säveltäjä käytti senkin hetken saavutuksillaan kerskailemiseen. ”Olen Richard Strauss, Rosenkavalierin ja Salomen säveltäjä”, hän huusi kuistilta tehdäkseen vaikutuksen ulkomaalaisiin.

Strauss sävelsi viimeisen teoksensa, neljän orkesterilaulun sarjan Vier letzte Lieder (Neljä viimeistä Liediä), vuonna 1948. Aina vaimonsa työmahdollisuuksia ajatellen Strauss sävelsi nämäkin laulut sopraanolle. Ne otettiin vastaan niin hyvin, että suosion rohkaisemana Strauss sävelsi toisetkin neljä viimeistä Liediä.

Richard Strauss kuoli Garmisch-Partenkirchenin mäkiviikoilla 1949 epäonnistuneen alastulon yhteydessä saamiinsa vammoihin. Hänen viimeinen sanansa oli ich, minä. Monet läsnäolijat odottivat lauseelle jatkoa tajuamatta, että mitään lausetta ei ollut. Oli vain Richard Strauss.

[muokkaa] Katso myös

[muokkaa] Viitteet

  1. Richardin pikkuveli, antropologi Claude Lévi-Strauss, syntyi 1908 ja tuli tunnetuksi päättäväisestä vastarinnastaan kuolemaa kohtaan, jota hän harjoitti aina syksyyn 2009 saakka.
  2. Siitäs sait, Anton Bruckner.
Henkilökohtaiset työkalut
Nimiavaruustiedot

Muuttujat
Toiminnot
Valikko
tärkeitä
foorumi
Työkalut
Muilla kielillä