Lars Gabriel von Haartman

Kohteesta Hikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Stones 01.svg
Tämä artikkeli kiinnostaa kiviäkin!
Oppose vote.png VAARA! Sisältää tylsyyttä!
Tämä artikkeli on pliisu, koska se on mitään sanomaton. Saa artikkeli muuttumaan muuttamalla artikkelia.
Lars Gabriel von Haartmanin mielestä ns. ”ilmeet” olivat vain yksi moraalia rapauttavan pirullisen liberalismin ilmentymistä. Siksi hän ei harrastanut niitä.

Hänen Hirmuisuutensa vapaaherra Lars Gabriel von Haartman (17891859) oli suomalainen poliitikko ja pölyä kuivempi virkamies autonomian aikana. Hänen poliittisen ajattelunsa johtotähtenä oli talous, talous ja talous. Siis kaikkien uudistusten vastustamisen lisäksi.

Hänen Hirmuisuutensa elämä[muokkaa]

Nuori konservatiivi[muokkaa]

Haartman syntyi Turussa Ranskan vallankumouksen vuonna. Tämä kuohuva aika antoi hänelle syntymälahjana verrattoman vastustuskyvyn kaikkia liberaaleja uudistuksia kohtaan. Vastustuskyvylle oli myöhemmin käyttöä. Haartmanille olikin suuri helpotus, kun aina luotettavan taantumuksellinen Venäjän keisarikunta valtasi Suomen ikävän liberaaliksi viime aikoina käyneeltä Ruotsilta Suomen sodassa 18081809. Ensi töikseen isä-Haartman läksi poikansa kanssa Pietariin etsimään todellisuudesta vieraantuneille opportunistisille aristokraateille avoimina olevia työpaikkoja. Niitähän toki löytyi Venäjällä tuohon aikaan, ja nuori Haartman sai helpon aatelisille varatun suojatyöpaikan keisarin ulkoministeriöstä. Ikävä kyllä ulkoministeriössä työskennellessä joutui silloin tällöin tekemisiin ulkomailta kantautuvan kumouksellisen hapatuksen, kuten vapauden, veljeyden ja tasa-arvon kanssa. Nämä kaikki yhdessä saivat Haartmanin liberalismiallergian äitymään niin pahaksi, että hän katsoi parhaaksi hakea toisiin, mutta yhtä vaativiin töihin Suomen asiain komiteaan. Pätevyysvaatimukseksi virkaan riitti vaakuna Ritarihuoneella, joten Haartman sai kuin saikin paikan. Jostain syystä hän pystyi mainiosti toimimaan myös Turun yliopiston kansliasihteerinä Pietarista käsin. Asiaan ei ollut mitään osuutta sillä, että hänen isänsä Gabriel von Haartman sattui olemaan yliopiston rehtori.

Allergiset oireet eivät ottaneet laantuakseen, ja lopulta Haartmanin oli vuonna 1827 pakko ”terveydellisistä syistä” lähteä lyhyelle, vain kahden vuoden mittaiselle huvimatkalle Keski-Eurooppaan. Hän tutustui matkallaan myös uusiin, vaarallisiin ajatuksiin, jotka saivat uhkaavasti jalansijaa eurooppalaisen opiskelijaälymystön piirissä, ja ajoittain eräissä yliopistokaupungeissa lomailu vain pahensi Haartmanin edistysallergiaa. Hän havaitsi myös uuden, nousevan kapitalismin ja päätteli, että juuri sitä Suomikin kaipaisi. Sitä paitsi olisi tosi kätevää rikastua (entisestään), kun sai talouspoliitikkona olla itse päättämässä omiin liiketoimiinsa vaikuttavista asioista. Haartman palasi kotimaahan ansaitun loman jälkeen vuonna 1829 hyväntuulisempana kuin aikoihin – hän ei enää pystynyt edes tappamaan huonekasveja pelkällä läsnäolollaan.

Keski-ikäinen kiukkupussi[muokkaa]

Haartman palasi siis alaistensa kauhuksi Suomen suuriruhtinaanmaan politiikkaan uutta tarmoa uhkuen. Hän pääsi välittömästi senaattiin sekä Turun ja Porin läänin maaherraksi etevyytensä, pätevyytensä ja ennen kaikkea oikean syntyperänsä ansiosta. Haartman halusi tehdä Suomen talouselämästä mieleisensä ja vetäytyi senaatin talousjaoston kokoushuoneeseen murjottamaan, jos kaikki ei sujunut hänen nerokkaiden suunnitelmiensa mukaan. Haartmanin älynväläyksiä oli mm. käyttää maan vankiloissa tyhjän panttina lojuvia irtolaisia hänen toisen kuningasideansa, Saimaan kanavan, rakennukseen. Haartmanin koko elämäntyö kiteytyykin paljolti juuri Saimaan kanavassa, jota Suomi sai myöhemmin vuokrata itänaapurilta tyhjän takia. Kuten tavallista, kanavasta tehtiin liian pieni, jotta sillä voisi olla mitään taloudellista merkitystä enää nykyään, mutta joka tapauksessa Haartman lahjoitti Suomelle yhden idänsuhteidemme kulmakivistä.

Haartman oli muutenkin suuntautunut vahvasti itään. Hän ei varsinaisesti pitänyt suomen kielestä, mikä on melko lievästi ilmaistu. Tosiasiassa hän inhosi ja halveksi sitä vimmalla, joka on ominaista kaikille liian oikeassa oleville ihmisille. Haartmanin oma äidinkieli ei saanut juuri paljon enempää armoa, sillä Haartmanin mielestä oli tärkeintä ns. pitää venäläisten ruumiinaukot riittävän kosteina suosimalla venäjää mahdollisimman paljon. Kansankielen käyttäminen, kuten kaikki muukin, oli jälleen yksi osoitus edistysmielisten rappeuttavasta vaikutuksesta, joka uhkasi maan – ja ennen kaikkea sen rikkaiden, kultalusikka suussa syntyneiden aristokraattien – tulevaisuutta. Tämän hirvittävän liberalismin uhan kukistamiselle Haartman omisti koko myöhemmän elämänsä. Tämän johdosta häntä vaivasivat usein närästys, ummetus ja J. V. Snellman.

Haartmanin pysyvin ja valtiolle kalleimmaksi käynyt saavutus on Saimaan kanava, kaksi merkityksetöntä rutakkoa yhdistävä vesiväylä, jota ei käytä kukaan. Saimaan kanavan vuokraamisesta vuosikymmeniksi kerrallaan on Neuvostoliiton romahdettua tullut Suomessa YYA-sopimuksen korvike.

Äyskivä käppänä[muokkaa]

Haartman degeneroitui vähitellen kumaraksi ja (entistäkin) kärttyisämmäksi äijänkäppänäksi, jonka johtamista toimikunnista muodostui valtioita valtiossa. Valtioita siinä mielessä, että ne olivat sisäisesti itseriittoisia yksikköjä, joita Haartman hallitsi ylityrannina pelolla, kidutuksella ja satunnaisella väkivallalla. Alaisen keskimääräinen elinikä oli kolme kuukautta. Tämän jälkeen hän yleensä kuoli joko ylirasitukseen tai Haartmanin sanalliseen solvaukseen. Haartman piti heikkoa kivunsietokykyä, alaistensa perhe-elämää ja kuolemantapauksia osoituksena ajalle tyypillisestä velttoudesta ja mädättävästä liberalismista. Loppuvuosinaan Haartman ei enää aloittanut uusia taloudellisia projekteja, sillä aina idean saatuaan hän alkoi vastustaa itseään koko vanhoillisuutensa innolla ja keskittyi sen sijaan estämään kaikki muutkin uudistukset, tai uudistusehdotukset, tai tiedustelut, joiden voitiin olettaa johtavan uudistusehdotuksiin.

Jotain Haartmanin luonteesta kertoo sekin, että jopa tsaari piti häntä liian konservatiivisena ja pakotti hänet eroamaan vuonna 1858. Haartman menetti elämänsä tarkoituksen, kun ei voinut enää viettää päiviään jotakin vastustaen ja kuoli seuraavana vuonna katkerana miehenä varmana siitä, että kaikki on menossa päin helvettiä. Niin kuin olikin. Haartmanin henkisistä perillisistä tunnetuimpia lienee syyttäjä ja yleisasiantuntija Ritva Santavuori.