Hikiaineisto:Yksitoista pientä hikipedistiä/7

Hikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Yksitoista pientä hikipedistiä

Tämä sivu kuuluu Hikiaineistoon, akateemiseen käyttöön tarkoitettujen hyödyttömien ja tendenssimäisten lähdetekstien kokoelmaan.


LUKU VII
Vintissä on totuus

Tuli on tunnetusti puhdistavaa. Se siivoaa usein ihmismielenkin ajatuksista jättäen jälkeensä pelkän tyhjän tietoisuuden ja hölmönä jököttävän katseen sen ilmentymäksi julkisivun puolelle. Sellainen oli Hjassanin katse hänen tuijottaessaan liskomaisen jähmettyneesti liekkejä, jotka luikersivat rivosti kaarnan pinnalla. Takassa roihusi taas: Meteori oli ehtinyt pilkkoa kiitettävästi klapeja ennen poismenoaan. Vainaja oli juuri kannettu huoneeseensa, ja useimpien vatsantienoilla kipristeli epämieluisasti. Hjassan ei ollut kuullut Idanin tiedustelua, ja tämä tehosti kysymystään potkaisemalla Hjassania pohkeeseen.

”No, voidaanko?” Idan tivasi kärsimättömästi kuin haaskalla vuoroaan odottava korppi. Tai kuin nokkimisvuoroaan odottava kukonpoika. Tai kuin kruunajaisiaan odottava Bokassa. Käydäksemme läpi vertaukset alenevassa älykkyysjärjestyksessä vertauksen subjektin mukaan.

”Voidaanko mitä?” örähti Hjassan ravistaen itsensä valveille atavistisesta tuleentuijotushorroksestaan.

”Voidaanko avata viinakaappi viimeinkin? Tällaisen järkytyksen jälkeen voisi pieni ryyppy tehdä niin saatanan hyvää”, Idan toisti ehdotuksensa yllättävän kärsivällisesti. Kukaan ei vastustanut ehdotusta, ja niin Hjassan kaivoi esille avaimen, jonka oli ottanut haltuunsa. Kaapin ovien avautuessa Idan loikkasi välittömästi hyllyjen eteen alkaen kahmia itselleen edustavaa valikoimaa alkoholijuomia, jotka olivat aivan liian laadukkaita hänelle.

”Hei, puhe oli pienestä ryypystä!” Hjassan älähti. ”Enintään yksi pullo mieheen!” Napoleon kiilasi itsensä Idanin kylkeen ja sieppasi klassillisesti muotoillun kauniinruskean pullon. ”Älä rohmua, rapajuoppo!” Idan karjaisi hänelle työntäen pikkuruisia alankomaidenantillilaisia hedelmälikööripulloja taskuihinsa. ”Onko siinä pullossa muka sun nimi?”

”Itse asiassa on”, Napoleon vastasi vilauttaen valloittamansa konjakkipullon etikettiä.

Idanin taltuttamiseen vaadittiin hieman yhteisvoimia sekä tuskin lainkaan tyyliä, ja hetkisen kuluttua tarjolla oli mielenrauhan kivijalaksi useampaa lajia alkoholia. Idan oli valinnut pullollisen skottilaista viskiä. Sen kypsyminen oli vienyt kaksitoista vuotta, ja oli ilmeistä, että jalo juoma kulutettaisiin siihen nähden surkean lyhyessä ajassa. Napoleon kaatoi jalallisiin pikkulaseihin valinnan mukaan konjakkia tai sherryä tarjoten kaikille. B14 ja Viimeinen johtaja kieltäytyivät, muille kelpasi. ”Että ihan konjakkia!” kiemurteli Tyräel äärivittumaisesti lasiin tarttuessaan. ”Kiitän Teidän ylhäistä tissiposkisuuttanne.”

Alakuloisen jutustelun aikana kävi selväksi, että kenellä tahansa oli ollut mahdollisuus käydä suorittamassa verityö. Vain kylpyhuonevuorot olivat rytmittäneet päivää, ja muutoin oli käytännössä mahdotonta varmistua siitä, missä kukakin oli kulloinkin ollut. Sitä paitsi yhdelläkään läsnäolijalla ei ollut pätevyyttä määrittää kuolinaikaa juuri minkäänmoisella tarkkuudella.

”Koska meillä ei ole juuri keinoja varmistua murhaajan henkilöllisyydestä, olisi mitä todennäköisimmin järkevää yrittää pysytellä mahdollisimman paljon yhdessä”, Viimeinen johtaja saneli tapettia tuijottaen.

”Sepä meidät vasta pelastaakin”, tuhahti Pullamössö ironisesti. ”Meidän siis pitäisi olla koko ajan yhdessä? Miten se muka auttaa meitä selviytymään? Oikeasti, katsohan nyt hiukan tätä sakkia!” Pullamössö levitti kättään ja pyöräytti sillä ilmassa laajan ellipsin. ”Jos me ryhdymme viettämään kaiken valveillaoloaikamme toistemme yhtäjaksoisessa seurassa, on täällä pian yhden murhaajan asemesta yhdeksän. Yhdeksän murhaajan ruumista.”

”Minusta on ilmeistä, että olemme yksin ja erillämme paljon helpompia saaliita murhaajalle”, Viimeinen johtaja vastasi. ”En minäkään pidä seurasta, mutta pidän silti elämästä – jostain syystä.”

”Aina voimme tietysti sulkeutua omiin huoneisiimme ja lukita ovet, mutta meidän olisi silti syötävä”, Luoma huomautti. Hän oli tyhjentänyt konjakkilasinsa ja vilkuili viinakaapin suuntaan. ”Ja mikäli kaikki ovat vain omissa oloissaan, käy paljon helpommaksi kenenkään huomaamatta myrkyttää ruoka. Tai juoma.”

”Minusta meidän ei pitäisi antaa näiden epäilysten repiä meitä erillemme”, Napoleon moralisoi pontevasti. ”Murhaajan tavoitteena on saada meidät juuri tuntemaan epäluottamusta toisiamme kohtaan.”

”Onko meillä vaihtoehtoja epäluuloisuudelle?” Pullamössö kysyi.

”Tarkoitan, että tänä iltana esitettyjä kontaktinhakuyrityksiä mantereen kanssa on vaikeata toteuttaa, jos eristäydymme omiin lokeroihimme. Voimme epäillä jokaista yksilöä, mutta meidän on tässä tilanteessa luotettava ryhmään”, Napoleon luennoi rakastuen joka tavun myötä intohimoisemmin luennoitsijanrooliinsa.

”Onneksi meillä on auktoriteettihahmoja, joiden puoleen voimme kääntyä kuonaisessa ahdingossamme”, Sankaritar visersi väliin. ”Kansamme kantaisä al-Assad, tämä noobimainen hinduhyyppä tässä” – Sankaritar naputti hindujumalaa tai pikemminkin länsimaista käsitystä hindujumalasta esittävää moniraajaista veistosta – ”ja suurin kaikista, Ihmeellinen Puu!”

”Ihmeellinen Puu?” Luoma kysyi. Tyräel siemaili lasistaan karhuntaljalla nurkassa kyykkien ja tuhahti ympärillään esitettävälle kohtaukselle. ”Kyllä, Ihmeellinen puu!” Sankaritar evankelisoi. ”Ja se on täällä!”

”Yggdrasil?” Napoleon ehdotti.

”Hyvän ja pahan tiedon puu?” arveli Pullamössö.

”Pihlajakadun katupihlaja?” örvelsi kiivaasti edistyvässä tuiterissa oleva Idan.

”Ei mikään noista mädistä tikkukasoista, vaan Ihmeellinen Puu, Ihmepuu – Wunderbaum!” Sankaritar kiskoi esille havupuun malliin leikatun pienen pahvilevyn. Hän heristi sitä tyrmistyneen seurueen edessä. ”Tämä ratkaisee ongelmamme niin totta kuin Napoleonin tyttönimi ei ole Hertta Kuusinen!” ”Kerro, kerro, hajustin, ken on murhanhimoisin!” Sankaritar kieputti pahvikuusta ilmassa sipsuttaen varpaisillaan ympäri huonetta.

”Palataksemme jälleen Linnunradan tähän osaan”, huokaisi Hjassan uupuneesti, ”on kai välttämätöntä säilyttää välillämme jonkinlainen yhteys. Miten saamme kontaktin ulkomaailmaan, jos menetämme kontaktin toisiimme?”

Hjassanin sofisteeratessa Luoma hipsi kaapille ja kolisteli esille pienehkön ouzopullon. Katseiden kääntyessä Luoman suuntaan tämä selitti: ”Otan tämän vain mukaan. Ei kai kukaan teistä tätä anisviinaa...”

”Nämä juotavat käytetään vain tällaisina hetkinä rauhoitukseen ja vahvistumiseen”, Hjassan määräsi tiukasti. Hän keräsi myös Idanin hamstraamat ylimääräiset pikkupullot, asetti ne siististi hyllyille ja lukitsi kaapin oven. Idanin liikkeet olivat jo niin kankeita, ettei hänen vastarinnastaan ollut mihinkään.

”Miettikääpä vain, miten helppoa on murhata sammuneita ihmisiä”, Pullamössö täydensi ilmeisen huvittuneena ajatuksesta. Hän naurahti lyhyesti ja kiskaisi hyllystä kirjan, joka vapautti ympärilleen riehakkaan pölypilven.

”Siinä tapauksessa murhaajan on pysyteltävä jotakuinkin selvin päin”, Tyräel sylkäisi kohauttaen harteitaan B14:n ja Viimeisen johtajan suuntaan.

”Riittääkö nyt juomattomuus raskauttavaksi todisteeksi murhajutussa?” B14 kivahti. ”Ehkäpä herrasväki alkoholia verenkiertojärjestelmässäänkin tajuaa silti, kenellä on suurin intressi siirtää epäilykset muiden harteille”, hän jatkoi hengittämättä välillä.

”Saa olla melko kovahermoinen tyyppi, jos pärjää kaiken tämän jälkeen vesilinjalla, siinä kaikki”, Tyräel murisi vastaukseksi.

”Vesi sopii erinomaisesti kasveille, ja ihminenhän on periaatteessa keskipakoinen kasvi”, Sankaritar huomautti.

”Kasveista tulikin mieleeni, että eihän täällä huonekasveja ole?” Napoleon varmisteli. ”Ne pitäisi nimittäin sitten muistaa kastella.”

”Porukkaa kupsahtelee ympäriltä, ja tämä huolehtii kasvien vedensaannista”, Tyräel murahti.

”Kasvi!” Idan rääkäisi. ”Ihan niin kuin se vitun kukka vintillä”, hän nikotteli jatkoksi.

”Mikä kukka?” Hjassan kysyi.

”Se joku vitun iso kukka kattoikkunan alla vintillä”, Idan sopersi.

”Miksi ihmeessä vintillä olisi kukka, kun talossa ei muuten ole huonekasveja lainkaan?” Hjassan ihmetteli.

”Tässäpä onkin kysymys, jota kannattaa pohtia seuraavat kuusi tuntia”, Tyräel mourusi nurkastaan.

”Se kasvi oli värikkäämpi kuin Ismon ja Sepon ilta homobaarissa”, Idan määki, ”eikä sen kastelusta tarvii huolehtia. Joku nolifettäjä oli silloin just kastellut sen.”

”Mitä? Ettekö te tutkineet talon tänään, kun etsimme ulkopuolisia?” Napoleon vaati tietoonsa kieputtaen konjakkilasiaan teatraalisesti. ”Sehän oli Idanin ja B14:n tehtävä. Miksi tästä ei kerrottu?”

”Henkilökemiamme eivät aivan sattuneet osumaan kohdilleen”, B14 lausahti kuivasti mulkaisten paksulla karvalankamatolla kierivää Idania, joka hapuili viskipulloa, kaatoi sen ja kirosi ankarasti mutta epäselvästi. ”Niinpä sitten tutkimme erikseen eri paikat”, B14 esitti selityksensä.

”Mutta se kukka voi olla äärimmäisen tärkeä”, Viimeinen johtaja huomautti. Hän oli selvästi erittäin vihainen tietokatkoksesta ja rypisti hennosti kulmiaan sen merkiksi.

”Sehän voi olla jokin hallusinogeeni!” Luoma innostui.

”Todennäköisempää on, että kasvi on guyanalainen sylkisuuorkidea, jonka juuriloisesta on saatu se myrkky, joka vei Ikkanin”, Pullamössö huomautti selatessaan kirjaansa, joka ei ilmeisesti ollut kovin mielenkiintoinen.

”Missä tämä kasvi oikein on?” vaati Hjassan saada tietää Idanin käsivartta heristäen.

”No vintillä, herra huumekyttä!”

”Viekää meidät kasvinne luo!” Pullamössö hihkaisi läjäyttäen kirjan kiinni ja laskien vapaaksi uuden pölypilven.

Luoma ja Napoleon ryhtyivät taluttamaan Idania seurueen marssiessa tämän johdolla ullakkoparvelle. ”Me muuten vietämme yllättävän paljon aikaa ravaten yhtenä joukkona portaita edestakaisin”, B14 huomautti.

Ullakkoparvi oli odotetun hämärä. Alamittainen, yksinäinen kattovalaisin pinnisteli kaikin voimin, mutta onnistui levittämään valonsa vain pikkuruiselle alueelle. Erilaiset postimpressionistisen oloiset varjoisat kulmat haukkasivat suuria kappaleita siitäkin vähäisestä valosta. Vinttikamarissa puisten tukipilarien väliset tilat olivat lähes tukossa sekalaisesti pinotusta sekalaisesta tavarasta. Taiteltavat kangastuolit, puutarhatyökalut, kattotiilipinot, tummuneet kattilat ja muutamat täytetyt hirvenpäät levittivät ahnaita varjojaan arkana värjöttelevää valonlähdettä vastaan.

Idan hoiperteli Luoman ja Napoleonin välissä romukasojen ja tukipilarien välissä kääntyillen ja huojuen siten, että hänen kannattelijansa kolauttelivat jatkuvasti päänsä tolppiin tai kaltevaan kattoon. Viimein joukko yhytti Idanin mainitseman kasvin. Suurehkon kattoikkunan ääressä pahvilaatikon päällä tönötti ruskea ruukku, josta versoi kaikissa sateenkaaren väreissä hypnoottisesti kukoistava suuri orkidea. Pahvilaatikon juurella piileskeli peltinen kastelukannu puolillaan vettä. Sen takana lojui pieni kauha, jonka pohjaan oli takertunut multaa.

”Haluaako joku lyödä vetoa siitä, onko tämä ruukussa asustava, värikäs pikku söpöläinen guyanalainen sylkisuuorkidea?” Pullamössö tiedusteli.

”No, mitä sanoin?” Idan mökelsi puoliymmärrettävästi. ”Viherpeukalo iskee jälleen MJÖTÄÄH?!” Nämä ajatuksia herättävät sanat kujerrettuaan hän menetti todennäköisesti ensin tajuntansa ja sitten vaivoin ylläpitämänsä tasapainon irvikuvan rojahtaen tomuisille lattialankuille.






<<< edellinen luku seuraava luku >>>