Hikiaineisto:Yksitoista pientä hikipedistiä/11

Hikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Yksitoista pientä hikipedistiä

Tämä sivu kuuluu Hikiaineistoon, akateemiseen käyttöön tarkoitettujen hyödyttömien ja tendenssimäisten lähdetekstien kokoelmaan.


LUKU XI
Kerro minulle, Gorba

”Meidän on kysyttävä itseltämme: mitä sukka merkitsee? Mitä sukka signifioi?” Luoma messusi kolmelle muulle salissa oleskelijalle.

”Jalkaa”, ehdotti Pullamössö. Hän oli levittäytynyt luonnottomaan asentoon biljardipöydän ylle kulmalyöntejä harjoittelemaan.

”Juuri niin!” hihkaisi Luoma. Tyräel huokaisi laimeasti, mutta silti epämääräisen pahantuulisesti omassa nurkassaan. Hän pelasi ruutupaperilla laivanupotusta itseään vastaan. Sankaritar kuunteli Luoman päättelyä vajonneena liikkumattoman keskittyneisyyden tilaan.

”Sukka on jalan merkki. Jalka puolestaan on etenemisen ja tuen symboli sen lisäksi, että on myös pituusmitta. Huomaatteko, mihin tämä viittaa?”

”Murhaajalla on jalat?” ehdotti Pullamössö. ”Hyödykäs tuntomerkki.”

”Tässä on symboliikkaa niin paljon, että siihen meinaa tukehtua! Miettikää: mitä tuli symboloi? Tuli on elämän symboli – kaiken maailman hautamuistomerkeilläkin palaa ikuinen tuli merkkinä siitä, että vainajan elämäntyö tai uhraus jatkaa hänen elämäänsä. Feeniks-lintu syntyy yhä uudelleen tulesta, Prometheus toi tulen ihmisille ja... voi juku!”
”Älä sano juku”, urahti Tyräel matalasti. Luoma jatkoi välittämättä ja kenties rekisteröimättä tätä väliurahdusta.
”Siten murhaaja haluaa polkea – sukat, jalassa, polkea, katsos – elämän jalkoihinsa, tuhota sen.”
”Sepä kiintoisaa.”
”Ei, odota!” Luoma äyskäisi, ja Pullamössö rojahti vihreälle veralle. Hänen lyöntinsä epäonnistui.
”Huomasin paremman. Sukat ovat sivistyksen symboli. Ne erottavat meidät muusta luonnosta ja varsinkin maasta, sillä maa on aina meidän jalkojamme vastassa. Nyt niitä ei ole vain riisuttu, vaan ne on myös hävitetty. Hän on ilmaissut astuneensa sivistyksen ja ihmisyyden ulkopuolelle. Voi luoja, että minusta tuntuu hyvältä selittää tätä, niin hyvältä!”

***

”Oliko meidän pakko oikaista metsikön läpi? Tämä maasto on todella kuraista. Kenkäni kastuvat.” Napoleonin marmatus sekoittui askelten lösähtelyyn, vinkuvaan viimaan ja maahan syöksyvien pisaroiden ropinaan. Tuuli oli yltynyt, ja voimakas tihku oli muuttumassa lupaavaksi myrskyksi. Sateenvarjo oli jo lähtenyt puhurin matkaan ja taisteli nyt elämästään raivoisasti heittelehtivän männyn latvukseen takertuneena.
”Täällä meillä on edes hiukan suojaa näistä puista”, Hjassan vastasi lähinnä keskeyttääkseen Napoleonin valituksen. ”Sitä paitsi märillä kallioilla toikkarointi olisi vaarallista näin pimeällä.”
”Menee aika saatanasti hyvää ryyppyaikaa hukkaan”, Idan nurisi vuorostaan.
”Muistaako jompikumpi teistä vielä sitä, miten Viimeiselle johtajalle kävi?” Hjassan ponnisteli saadakseen kysymykseensä mahdollisimman paljon peitellyn ivallista hämmästystä ja mahdollisimman vähän kiukkua; kiukkua oli ilmassa jo riittävästi.
”Hmniin”, Napoleon mutisi vaimeasti ja vaikeni hetkeksi.
”Totta kai muistan!” Idan vakuutteli. ”Ja siks pitäisi olla talossa vetämässä viinaa siihen järkytykseen, mut täällä saaristolaisskutsissa mennään vaan sadevesilinjalla!”
”Sinä olet uskomaton persläpi”, rikkoi Napoleon kunnioittavan hiljaisuutensa tuskallisen itsekamppailun jälkeen. Idan ei piitannut. Hetken joukkio pujotteli tiheässä ryteikössä heikon taskulampun mitättömän valokeilan johtamana kohti B14:n kotaa. Äkkiä Napoleon ähkäisi, pomppasi oikean jalkansa varaan ja tarrasi kädellään riukumännyn runkoon. ”Lasinsiru leikkasi kenkääni.”
”Olisit ottanut kangastossuja järeämmät”, Hjassan teoretisoi kärsivällisesti.
”Minä en pakatessani tiennyt lähteväni jäljittämään potentiaalisia sarjamurhaajia ympäri ryteikköjä syysmyrskyssä.” Kolmikko raivasi tiensä viimeisenkin tiheikön läpi – Napoleonin teatraalisen klenkkauksen hidastamana – ja sai B14:n kaikelta muulta kuin vesitiiviiltä, lämpimältä ja miellyttävältä vaikuttavan kotakyhäelmän näköpiiriinsä. Se uhmasi myrskyä pikemminkin välinpitämättömänä kuin urheana. Vihreä pressu lepatti paukahdellen levottomissa puhureissa ja rasahteli ottaessaan vastaan tunkeilevia, epäystävällisiä vesipisaroita.

Kota oli tyhjä ja kostea.

***

”Murhaaja on ehkä jalkafetisisti”, Luoma ehdotti terhakkaasti yleisölleen, joka oli minuuttien laahautuessa käynyt yhä tylsistyneemmäksi. ”No hei! Minä olen esittänyt nyt jo kahdeksan, ei, yhdeksän hypoteesia, jotka tarjoavat ratkaisun sukkien arvoitukseen.” Luoma mutristi suutaan loukkaantuneesti ja vaikeni. Ikkunaan rysähti riipivä vesipisaroiden parvi.
”Tulee synkkä ja myrskyinen yö”, Sankaritar lausahti yllättävän lakonisesti. Hän nousi nojatuolista ja ponkaisi biljardipöydälle, jonka päälle asettui seisomaan hajasäärin. Pullamössö puhalsi keuhkonsa tyhjiksi, nakkasi köön lattialle ja rojahti valekustavilaiseen tuoliin.
”Tällaisina pimeinä syysöinä”, Sankaritar aloitti hieman äskeistä kimeämmin, ”ihmismielen totunnaiset tukipilarit katoavat mustaan tyhjyyteen ja joudumme todella yksin, yksemmin kuin oli Herra erämaassa, jolla oli sentään Kiusaaja seuranaan. Siis Herra Tossavainen, se hän on nimeltään!”
Tyräel ja Pullamössö vaihtoivat katseen. Luoma oli nauliutunut paikoilleen ja ilmeestä päätellen koki huumaantuneen kokonaisvaltaisesti Sankarittaren jokaisen sanan. Sankaritar jatkoi.
”Eikö Selittämätöntä ole? Sellaistako väitätte, te kelmeät mungot? Vaan silti halkeaa kaivoksessa kivi, ja sen sisältä pinkaisee elävä salamanteri. Silti saapuu Janis Joplin viemään sinut mukanaan, jos hänen nimensä peilille kolmasti lausut. Silti äänestävät ihmiset Keskustaa.”
”Eivätkö meidän jakorasiamieliämme kansoita aaveet, vampyyrit, zombit ja epäkuolleet veijarit jos jonkinmoiset? Ja mitä tämä kaikki on muuta kuin kuoleman tunkeutumista omaan elämäämme? Ehei, merimiehet, toverit, minä sanon: meidän ei pidä odottaa kuolemaa, meidän on mentävä sitä vastaan! Yllämme aukeava pimeä taivas olkoon todistajani, kun kysyn teiltä: kuka olisi useimmiten henkirikoksen paras todistaja?”
”Syyllinen?” ehdotti Pullamössö.
”Mnöyh”, mnöyhkäisi Tyräel.
”Jumala?” esitti Luoma.
”Nyt tarkkuutta, te visakalloiset sonnit!” Sankaritar kiljahti. ”Kuka on todistanut rikoksen, on todistettavasti olemassa – ja jonka intressijoukossa ei ole inhibitsiooneja syyllisen paljastamisen suhteen? Vastaan ja painotan: uhri!”

***

”No se oli hukkareissu”, Idan murjotti kolmihenkisen etsintäpartion liukastellessa kiiltävänmustilla kallioilla kohti kartanoa. Kaikki yrittivät liikkeissään tasapainoilla nopeuden ja varovaisuuden välillä – ja myös aivan konkreettisesti liukkaalla kivellä. Kolmikko oli päättänyt palata talolle avointa reittiä, vaikka se merkitsikin kastumista. Marmatuksen välttämiseksi metsän läpi oikaisu oli hylätty. Silti marmatusta esiintyi.
”Ei tämä ollut täydellinen hukkareissu”, Napoleon ähkäisi pyyhkäisten märän hiussuortuvan otsaltaan. Hän sovitteli arkoja askeliaan pyöreän kalliopinnan koloihin muistaen aristaa teatraalisesti vasenta jalkaansa. ”Nyt tämä kenkä vuotaa. Mutta siis, aikamme ei mennyt täysin hukkaan. Uskaltaisin – oho, anteeksi, Hjassan – sanoa, että meillä on pääepäilty ja että emme tiedä, missä hän tällä hetkellä on.”
Hjassan tähtäili lampulla märkää kalliota ilman että siitä olisi ollut mitään apua. Hän vaikutti empivältä partion lähestyessä taloa. ”Been katoaminen on tosiaankin epäilyttävää, mutta on vielä hänen syyllisyyttäänkin pahempi vaihtoehto.”
”Sisälle jääneet runkkarit on ryystäneet kaiken viinan sillä aikaa kun me hortoiltiin ulkona?” säikähti Idan.
”Niin, Idan”, Hjassan lausui hyvin huolellisesti. ”Juuri se.”
”Oletko sinä koko aikana ajatellut muuta kuin –” Napoleon aloitti äkäisesti, mutta keskeytti lauseenmuodostuksen tyrmistyneenä. Kolmikko oli juuri saapunut kartanon edustalle, ja rakennuksen valojen itsepintaisen alakuloinen kajo valkaisi kuistin välittömän ympäristön. Napoleon tuijotti jalkoihinsa kakoen kurkustaan rytmitöntä änkytystä.

***

”Me emme voi kuulla uhreja. He ovat kuolleita”, Pullamössö valisti äänensävyllä, joka ilmaisi jo alistumista siihen, että tämä yksinkertainen fakta ei menisi läpi. ”Emmekä edes tiedä, näkikö kukaan uhreista murhaajaa kuolinhetkellään. Ikkan ainakaan ei voinut tietää tappajaa.”
”Me voimme saada todistajanlausunnot kaikilta ihanilta vainajiltamme, jos vain uskomme siihen. Usko itseesi, se sun täytyy tiedostaa!” Sankaritar hoilasi biljardipöydällä. ”Ehdotan, että tänä myrskyisänä iltana järjestämme istunnon!”
”Spiritismiä?” Pullamössö sihautti epäuskoisesti.
”Monty Pythonissa oli se eversti, joka tuli keskeyttämään sketsin, kun se muuttui liian typeräksi. Voisimmekohan ottaa yhteyden hänen henkeensä?” Tyräel pohti irvistäen.

***

”Tämä on täydellisen karmaisevaa”, Napoleon voihkaisi kohtalaisella vibratolla. Hänen katseensa oli yhä nauliutunut hänen kenkiinsä, jotka oli mahdollista tunnistaa jalkineiksi vain paksun kurakerroksen peittämän muodon perusteella. ”Katsokaa nyt näitä, näitä...” Hänen äänensä särkyi.
”Ne voi pestä”, Hjassan huomautti.
”Se ei ole tässä nyt pointti. Pointti on se, että minä olen nähnyt tämän, enkä voi enää jättää tätä näkemättä”, voivotteli Napoleon tuskaisesti. ”Ne on vaan kengät, herra nirppanäätä”, Idan tiuskaisi luikahtaessaan kuistikatoksen suojaan.
”Herrasmiehen jalkineista voi päätellä paljon. Ja siis nirppanäätä? Mikä?”
”Jospa selvittäisimme näädät sisällä kuivassa ja lämpimässä”, ehdotti Hjassan väliin.
”En minä voi astua näillä mutapommeilla edes kuistille, saati sitten eteiseen.” Napoleon riisui kurapaakut jaloistaan ja nilkutti sukkasillaan rakennuksen kulmalla tönöttävän sadevesitynnyrin luo. ”Hyh, tämän tynnyrin vesi on jo valmiiksi hirveän mutaista. Miten minä voisin – ” Tässä vaiheessa Hjassan riuhtaisi yllättävällä voimalla Napoleonin käsivarresta mukaansa, ja kolmikko purjehti toisiaan tuuppien kivikartanon suojaisaan satamaan.

Pian kaikki kolme tungeksivat salin oviaukossa – Napoleon kuraisia kenkiään mukanaan kannatellen. Huone sähköistyi välittömästi. ”No?” Pullamössö ehätti ensimmäisenä laukaisemaan tämän kärsimättömän sanan tulokkaita kohti.
”Menimme metsikön läpi ja minä satutin siellä jalkani lasinpalaseen, se leikkasi suoraan kumipohjan läpi ja nyt sukkani on aivan märkä ja kenkäni ovat niin törkeän kuraiset, että se uhkaa jo maamme mainetta sivistysvaltiona ja yritin huuhdella niitä sadevesitynnyrissä, mutta siinä oleva vesi oli jo ennestään hillittömän mutaista”, summasi Napoleon epäröimättä ekskursion löydökset.
”B14 ei ollut kodassaan, eikä hänestä näkynyt muitakaan merkkejä”, Hjassan lisäsi nakaten Napoleonia kiukkuisella mulkaisulla.
”Onko kukaan koskenut mun pulloon?” tivasi Idan haastavasti ja rauhoittui vasta, kun hänelle vakuutettiin neliäänisesti, että ei ollut kukaan koskenut.
”Sankarittarella on idea”, Luoma päivitti palanneelle partiolle.
”Järjestämme istunnon”, Sankaritar hihkaisi piruetin kera.
"Istunnon?" Hjassan pyöräytti silmiään.
"Spiritistisen", valaisi Pullamössö pyöräyttäen silmiään toiseen suuntaan.
”Tuo ei ole hyvä idea, ja kerron perusteeni, kunhan olen saanut tämän kuran pois kenkäparoistani”, Napoleon murisi nilkuttaessaan yläkerran kylpyhuoneeseen.

Hän palasi muutaman minuutin lutraamisen jälkeen saliin, missä tuolit oli koottu suuren pitopöydän ääreen, jonka päässä istui Sankaritar päässään ruma kukkakuvioinen huivi. Hän viittoili muita seurakseen, jotta istunto voitaisiin aloittaa. Napoleon nilkutti näyttävästi talonpoikaisantiikkijäljitelmätuolin luo, istahti niille sijoilleen ja kääri (vaihtamansa kuivan) sukan jalkaansa verhoamasta. Hän läimäytti pöydälle laastaria, suhteettoman massan sideharsoa ja sakset. Lasinsiru oli hipaissut hänen jalkapohjaansa, ja hän otti siitä kaiken irti. ”Mikä riemuvuoden idea on tämä spiritistisen istunnon järjestäminen?” Napoleon murahteli tarkastellessaan pientä punaista palkeenkieltä päkiässään. Pullamössö osoitti Sankaritarta sangen epähienosti sormella.

”Sankaritar uskoo, että voimme saada uhreilta jälkikäteen tietoa murhaajasta”, kiirehti Luoma valistamaan singahtaen hieman keikkuvaan tuoliin Napoleonia vastapäätä pöydän toiselle puolelle.
”Mikä on täysin typerä ajatus”, Napoleon vastasi luonteenomaisella tyynellä ärtymyksellä nostamatta katsettaan haavoittuneesta jalkaterästään.
”Mutta eikö elämään kuulu tietty täyteläinen hämärä”, pohti Luoma suurieleisesti vastaan, ”jossa voi oppia näkemään, kun vain malttaa totutella sen sijaan, että vaatisi aina täysin kliinistä ja täydellistä valoa, ja –”
”Eikö meidän tehtäviimme voisi kuulua jotain oleellisempaakin kuin makaaberi varieteeilveily siinä tilanteessa, jossa olemme?” Napoleon keskeytti tylysti sovitellen samalla sideharsosta sopivaksi arvelemaansa – ja siis naurettavan suurta – palaa. ”En halua pilata kenenkään pikku huvia, mutta muistutan, että täällä on viimeksi tapahtunut murha tänään ja että todennäköisin epäilty on kadonnut jäljettömiin. Voisimme käyttää aikamme hyödykkäämmin lukitsemalla kaikki tämän rakennuksen ovet ja ikkunat ja tutkimalla talon sitten läpikotaisin.”
”Sinä todella haluat tehdä B14:sta syyllisemme”, Pullamössö huomautti.
”B14 todella haluaa kohdistaa kaikkein aiheellisimmat epäilykset itseensä”, Napoleon kivahti tarpeettoman kiivaasti ja huomasi sen itsekin.
”Hoidetaan tää vitun manaussessio ja rinkirunkut pois alta, te käytte kaikki mun hermoille niin saatanasti!” karjahteli divaanille rojahtanut Idan.
”Nimenomaan, me käymme sinun hermoillesi”, Pullamössö tokaisi hiljaa.
”Voihan tämä olla hauskaakin”, mietti Hjassan silmiään räpytellen.
”Hauskaa? Tämä on typerää taikauskoa ja loukkaus kaikkia täällä kuolleita ja varsinkin min- meidän älykkyyttämme kohtaan, tämä on skandaalimaista!” Napoleon paasasi leikatessaan laastarinauhasta noin tuuman pituisia kappaleita.

Noin viiden minuutin väittelyn jälkeen kaikki läsnäolijat olivat asemoineet itsensä suuren tammisen pitopöydän äärelle ja sammuttaneet useimmat valot. Salissa lainehti takkatulen oranssi kajastus, joka lohkoi huonekaluista vieraita ja perverssejä varjokuvien karikatyyrejä. Verhot oli kiskottu pisaroista rämisevien ikkunoiden eteen.

Pöytää reunusti nyt vaihteleva ja tulisijan liekkien mukaan aaltoileva kasvokavalkadi: keskittynyt Sankaritar hengitti syvään kerrankin maanisen pistävät silmänsä ummistaneena; kyräilevä Tyräel, joka suhtautui tilanteeseen lastenkutsujen välttämättömänä pahana ja vaikutti äärimmäisen tylsistyneeltä; innokkaasti Sankarittaren uloshengitystä seuraava Luoma, joka tuntui odottavan istunnolta suuria vähintäänkin viihteen osalta; mekaanisesti irvistelevä ja jokseenkin juopunut Idan, joka tirskahteli tämän tästä; kasvohermojaan mielenosoituksellisesti hyppyyttävä Napoleon, joka näki suunnattomasti vaivaa välittääkseen koko olemuksellaan vastalauseen koko tapahtumaa kohtaan; vilpittömän uteliasta katsettaan osanottajasta toiseen liu’uttava Pullamössö, joka kaikesta päätellen suhtautui tilanteeseen sosiopsykologisena havainnointitilaisuutena; ja suunsa vinosti asetellut Hjassan, jonka pupillit singahtivat välittömästi jokaisen talosta tai ulkoa kantautuvan risahduksen, rasahduksen ja narahduksen suuntaan.

”Ommmommomoommmoooommooooommooo”, Sankaritar omotti silmät ummessa. Napoleon huokaisi syvään ja kuuluvasti.
”Henget eivät pidä epäuskoisista”, Sankaritar huomautti tasaisella äänellä silmiään avaamatta.
”Henget voivat muuttaa epäuskoni uskoksi antamalla todisteen olemassaolostaan”, vastasi Napoleon vilkaisten äkkiä taakseen. ”Tämä ei ollut hyvä idea”, hän lisäsi hiljaa. ”Tällainen kokemus saa ihmiset kuvittelemaan kaikenlaista ja hankaloittaa tässä tilanteessa palaamista sellaiseen päättelyyn, joka –” Hän keskeytti nopeasti, sillä yläkerrasta, lähes suoraan heidän yläpuoleltaan, kuului huomattavan kova kolahdus. ”Tuo ei ollut mitään ihmeellistä. Vanhat rakennukset...”
”Ole nyt jo hiljaa, niin tämä on nopeammin ohi”, urahti Tyräel hampaat yhdessä. Napoleon ei väittänyt Tyräelin hampaille vastaan, ja Sankaritar uppoutui jälleen meedion rooliinsa. ”Ikkan, me kutsumme sinua”, hän hoilotti liturgiseen tapaan. Sade rummutti ikkunalaseihin, ja ääni pehmeni kantautuessaan paksujen tummien verhojen lävitse. ”Ikkan, jos kuulet meitä, koputa kahdesti.” Seurasi pitkä kollektiivinen hengenpidätys. Napoleon huomasi ennen pitkää osallistuvansa siihen ja antoi saman tien periksi puhaltaen vaimeasti keuhkonsa tyhjiksi. Silloin kuului kumea koputus, ja muutaman sekunnin kuluttua toinen. Osanottajat tuijottivat toisiaan silmät laajenneina jähmetyksen vallassa. Vain Sankaritar pusersi silmänsä yhä tiukemmin kiinni. ”Ikkan, jos sinulla on tietoa, josta on meille hyötyä, koputa kahdesti.” Nyt koputukset tulivat nopeammin kuin äsken. Seurasi lyhyt tauko. Sankaritar oli juuri aloittamaisillaan uuden kysymyksen, kun kaikkien korville lennähti tiheä koputusrypäs.
”Hei, minä tunnistan tämän!” Hjassan älähti epäuskoisena. ”Tämä on morsetusta!” Hän sivalsi nopeasti Sankarittaren eteensä asettaman lehtiön ja kynän ja alkoi tehdä merkintöjä koputussarjoja tarkaten. ”Kyllä, nyt se toistuu!” Kynä laukkasi ruutupaperilla, ja Hjassan luki ääneen samalla kun kirjoitti. Koputus jatkui koko ajan. ”I – M, tuo on E – K – Ä, ja toinen Ä, M – U, siis ’imekäämu’-” Tapahtui massiivinen niskaoperaatio, kun kaikkien päät täsmälleen samanaikaisesti kääntyivät mulkoilemaan Idania hyvin vihamielisesti. Idan nosti kätensä nopeasti pöydälle. Koputus lakkasi. ”Saat lättyys vielä”, jupisi Tyräel.
”Mitä? En se mä ollut!” Idan ei olisi kyennyt vakuuttamaan kuuromykkää dementikkoakaan.
”Kohtalaisen hämmästyttävää, että hän osaa morsettaa”, Pullamössö tuumasi vaikuttuneena.
”Tällasta varten kannattaa säästää”, Idan mutisi.

Aiempaan tunnelmaan palaaminen osoittautui sangen hankalaksi, eikä kehenkään talon kolmesta vainajasta saatu yhteyttä. Hjassan ja Tyräel pitelivät Idania molemmista käsivarsista. Rakennuskaan ei enää paukahdellut, ja vain sadepisaroiden epärytminen ropina ja tuulen ajoittaiset ulvahdukset taustoittivat Sankarittaren kontaktiyrityksiä. Napoleon huomautti, että hanke ei tuntunut edistyvän ja ehdotti sen hylkäämistä. ”Vaiti, sinä wannabe-filistealainen filantrooppi!” Sankaritar kuiskaus-parahti. Hän avasi silmänsä ja sihisi vaikean kuuloisesti: ”Ehkä oma vainajakokoelmamme on lähtenyt turhan hiljattain. Otamme siis yhteyttä jonkun toisen vainajan henkeen. Valitsen jonkun arvostetun ja luotettavan, mutta se edellyttää, että lausumme muutamia yhteyssanoja.”
”Yhteyssanoja? Onko yhteyssana yhdyssana?” Hjassan kysyi. Hän oli päästänyt jo Idanin irti. Tämä alkoi osoittaa nyykähtämisen merkkejä, mutta Tyräel ei vielä katsonut voivansa hellittää otettaan.
”Yhteyssanat ovat hengille kuin herätyskellon soitantoa.”
”Ne siis inhoavat sitä?” Pullamössö tiedusteli.
”Toistakaa perässäni”, Sankaritar ohjeisti. ”Abrakadrabradradabrada!”
”Abrakadrabradradabrada!” Huone jäi hetkeksi moniäänisen kaiun valtaan.
”Ananasakäämä!”
”Ananasakäämä!”
”Calvadosta ja rommirusinaa!”
”Calvadosta ja rommirusinaa!”
”Työn verotuksen kestämätön taso!”
”Tämä on typerää”, esitti Napoleon oman tulkintansa.
”Tuo riittää”, Sankaritar vakuutti. ”Kuuletko minua, Mihail Gorbatšov?”
”Mihail Gorbatšov ei ole vielä kuollut”, Pullamössö huomautti.
”No, aika vanha se kuitenkin jo on. Kuuletko minua, Mihail Gorbatšov?”
”Eikö hän ole 30-luvulla syntynyt?” Napoleon pohti.
”Hiljaisuus! Se on aika vanha ja sillä on Nobel, eli se on luotettava auktoriteettihirmu! Kuuletko minua, Mihail Gorbatšov?”

Hetkisen huokailun jälkeen Sankaritar loikkasi pöydälle rysäyksen saattelemana. Hän avasi lasittuneesti tuijottavat silmänsä. Hänen poskensa valahtivat puoliveltoiksi, ja hän alkoi lausua kuin mekaanisesti: ”Minä olen Mihail Sergejevitš Gorbatšov. Kiitos yhteydenotostanne. Olen käytettävissä puhujaksi julkisiin sekä yksityistilaisuuksiin ja esiintyjäksi mainoksiin kohtuullista ja yksilöllisesti neuvoteltavissa olevaa palkkiota vastaan. Ei enää pizzamainoksia, kiitos. Ostakaa levyni! Voitte jättää tarjouksenne äänimerkin jälkeen. Bip!”

Sankaritar rojahti pöydälle ja räpytteli antaumuksellisesti silmiään. ”Minusta tuntuu, että meidän olisi parasta lopettaa”, Hjassan sopersi auttaessaan Sankarittaren takaisin tuolille. Napoleon nyökkäsi. ”Jos muistan, niin minä sanoin jo ennen, että tämä ei ollut hyvä idea. Ei niin, että haluaisin mitenkään päteä, mutta sanoinpahan vain.”

Luoma rykäisi. ”Ajattelinpahan vain, että eikö tässä juonessa ole välillisesti mukana murhaajan lisäksi ainakin eräs toinen henkilö, joka ainakin on nimeltä tunnettu?”
”Kuka?” vaati Napoleon tietää.
”Matti Ranin.”
”Totta, hänet olemmekin melkein unohtaneet”, muisti Hjassan.
”Ranin tuskin tietää, mihin käyttöön on äänensä antanut, pitänee sitä vain jonakin hupijuttuna tai temppuna”, arveli Pullamössö.
”Siinä se!” kiljaisi Sankaritar ponnahtaen jälleen pystyyn, muttei tällä kertaa pöydälle saakka. ”Nyt me tempaisemme ja tunkeudumme telepaattisesti sen komeljanttarin mielen sisuksiin ja pakotamme sinne havahduksen siitä, kuinka outo ja epäilyttävä oli se teksti ja se taho, joka hänelle antoi sen tekstin luettavaksi!”
”Hyvä on, voimmeko sitten varmasti sen jälkeen tarkastaa koko talon vihdoin ja viimein?” tiedusteli Napoleon uupuneesti.
”Kyllä, sillä tämä toimii takuuvissulisti!” Sankaritar hehkutti.
Kaikki istuivat liikkumatta ja keskittyneinä. Sankaritar oli neuvonut kaikkia asettamaan kädet otsalle. ”Ja nyt keskitytte ajattelemaan Matti Raninia niin tiukasti kuin ikinä mihinkään olette keskittyneet!” hän valmensi. Minuutin kuluttua hän antoi uudet ohjeet: ”Ja nyt keskitytte ajattelemaan sitä nauhaa, jolla Matti Ranin puhui. Ajatelkaa, että kerrotte siitä hänelle. Keskittykää! Kooooonssentreit!”

Noin viiden minuutin kuluttua istunto katsottiin päättyneeksi. Sankaritar sivalsi ruman kukkakuvioisen huivin korkealle ilmaan, ja se jäi roikkumaan kristallikruunujäljitelmään. ”Eipä ollut ajanhukkaa”, mutisi Napoleon sangen kuuluvasti seurueen marssiessa ja talutetun Idanin toikkaroidessa tarkastamaan rakennusta ja varmistamaan, että ovet ja ikkunat olivat säpissä.





<<< edellinen luku seuraava luku >>>