Hikiaineisto:Herr Kaarterin matkapäiväkirja/1. luku

Hikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Tämä sivu kuuluu Hikiaineistoon, akateemiseen käyttöön tarkoitettujen hyödyttömien ja tendenssimäisten lähdetekstien kokoelmaan.
44dr.gif Tämä sivu on liian mummomainen. Lisää siihen vähän kapinaa ja seksikkyyttä,
niin saatamme saada sen teini-iän hormonit jälleen hyrräämään.


Oli pirullisen kuuma keskipäivä, kun minä ja kaksi juopunutta kamelinretkuani aloitimme laskeutumisen kohti Sohagia. Hiekka allamme vaikutti hehkuvan punaisena ja se poltteli jalkojani tunkeutuessaan minun ja sandaalieni väliin. Miksi ihmeessä olinkaan vaihtanut kelpo kumisaappani näihin onnettomiin punostöihin? Kiitin pyhää Jumalaa kaupungin tarjoamasta näystä, sillä siitä saakka kun kamelini olivat tyhjentäneet viimeisenkin viskipulloni, pelkäsin kuolevani janoon ja selväpäisyyteen. Paikallisten pakanoiden mukaan tämä kirottu ylilyöntilämpö oli Ran tapa näyttää, että Niilin ulkopuolinen Egypti on maanpäällinen helvetti. Tai niin ainakin tahdoin uskoa.

Päästyämme vääräuskoisten keskuuteen parkkeerasin kamelit ensimmäisen vastaan tulleen baarin invapuomiin ja lampsin sisään karistellen hiekkaa korvistani. Pieneen hiprakkaan päästyäni palasin raikkaan pölyiseen ulkoilmaan ja kaivoin vesivärivehkeeni esiin toisen kamelin kantolaukusta. Iltapäivä oli jo pitkällä tai taskunauriini oli pysähtynyt, mutta aurinko ei edes nyökännyt taivaanrannan suuntaan. Siirryin kaupungin keskustaan maalatakseni jotain. Hetken aikaa torin tungoksessa seilattuani vetäydyin syrjempään ja päätin ikuistaa kummallisesti kieroon kasvaneen palmun, joka nökötti keskellä erästä sivukujaa kenenkään häiritsemättä. Sainkin luovan työni käyntiin melko pikaisesti, mutta sitten huomasin erään asian: Mitä kauemmin palmua tuijotin, sitä rumemmalta se minusta näytti. Lopulta sen epäsuhtaisuus alkoi suorastaan kauhistuttaa minua: Pian se näytti jo niin todellisuudesta irralliselta, että tarkan käteni luoma kuva siitä tuntui astuvan jonkinlaisena haamuna ulos paperilta. Nykäisin teokseni pois telinteeltä ja tuikkasin sen palamaan. Syljin hiiltyvän kökkärekasan päälle ja kirosin palmun rumuutta. Seuraavassa hetkessä luonani oli egyptiläispariskunta. Tämän surkean kokoisen joukkion miespuolinen osa selitti jotain käsittämätöntä huitoen samalla käsillään kuin basaarikauppias ja viittoen vaimoonsa, jolla oli nenä kuin korppikotkalla. Tässä vaiheessa tunsin yllättäen kuumuuden käyvän sietämättömäksi ja minulla oli mennä filmi poikki. Muistan selittäneeni heille syyriaksi, etten puhu mongolia ja kehottaneeni ranskaksi heitä käymään kylvyssä. Onnekseni syyria ei ole kieli, eivätkä he puhuneet ranskaa, sillä muuten minussa olisi ollut sapelinmentävä aukko. Jonkin ajan kuluttua ymmärsin viimein miehen haluavan, että tekisin muotokuvan hänen vaimostaan. Kohta olin jo humalaisen innolla asettelemassa naikkosta sopusuhtaiseen kohtaan maiseman kanssa ja täpyttelemässä sutiani vasten palettia – älköön arvon lukija ymmärtäkö väärin...

Yleensä pidän maalaamisesta, olipa kyseessä sitten maisema, hedelmä- tai kukkavati, nainen (puettu, pukematon...), jokin eläin tai vaikka sitten yksittäinen puu, mutta tuolla hetkellä en osannut nauttia tilanteesta ollenkaan. Minulla oli vaikeuksia päästä alkuun. Mutristelin huuliani välillä vilkuillen naista, välillä taivasta, välillä tuijotellen lohkeamaa läheisen talon seinässä niin kauan, että mallini puoliso alkoi närkästyä. Viimein hän teki ratkaisevan eleen, joka sai minut pakottamaan itseni työhön, taputtamalla ensin rahapussiaan ja sitten vyöllään roikkuvan miekan kahvaa. Suurimmitta suunnitteluitta alkoi pensselini viuhua edestakaisin yli halvan paperin hikikarpaloden kuohuessa alas ohimoitani. Ohimoitani, joissa tykytti veri. Veri, joka pumppasi päähäni kahta sanaa: ruma, palmu. Viidentoista minuutin aivottoman puurtamisen jälkeen havahduin edessäni näky, joka oli kuin suoraan painajaisunesta – olin maalannut tuon onnettoman, koukkunokkaisen naisparan samaan asentoon kuin sen paholaismaisen palmun. Mutta se oli pienin paha teoksessani. Kuvassa, tai paremminkin irvikuvassa, hänen päästään kasvoi reikäisiä palmunlehtiä ja hänen nenästään roikkui suunnaton kookospähkinä valtavan räkäklimpin tavoin. Nyrpistin nokkaani ja tuijotin maalausta. Samalla pudotin työvälineeni maahan silkan inhon lamauttamana. Se oli virhe. Välittömästi harppoi syrjemmältä prosessia seurannut mies minua kohti arvellen maalauksen olevan valmis. Hänen on täytynyt luulla, että sellaisen itsekritiikin ilmaisemisen ja maalarinvälineiden halveksunnan on oltava valkoisen taiteilijan sanaton tapa ilmoittaa, että työ on nyt valmis, itse en siitä tykkää, te siitä varmasti maallikkoina pidätte, mutta minä näen siinä vielä heikkouksia, jotka teidän tottumattomilta silmiltänne ovat kätkeyteet, joten teistä olen sitä suurempi taiteilija, mitä enemmän töitäni halveksun. Mutta voi pojat, että hän tulisi ymmärtämään tätä luomusta. Tulisieluisena miehenä, egyptiläinen kun oli, hän viiltäisi vatsani auki ja tanssisi ripaskat sisälmyksilläni. Sen estämiseksi päätin äkkiä peittää tuon kuvatuksen. Paremman puutteessa syöksyin halaamaan maalaustani. Rutistin sitä kuin äitimuoria pikkupoikana kokeiltuani takassa palavien puiden lämpöä vasemmalla kädelläni. Äiti! Yllättäen tuon sanan ajatteleminen tirskautti kyyneleet silmiini. Sillä hetkellä aloin nyyhkyttää holtittomasti puristaen maalaustani itseäni vasten yhä tiukemmin. "En tahdo kuolla", vollotin. Tunsin märän maalin imeytyvän vitivalkoisen paitani läpi ja värjäävän sateenkaarta rintakarvoihini. Etäisesti kuulin miehen askelten pysähtyvän. Kun vihdoin uskalsin raottaa silmiäni, näin hänen seisovan puolentoista metrin päässä minusta ja maalaustelineestäni tuijottaen kasvoillaan ilme, jonka kuvaamiseen ei minkään tuntemani kielen sana kelpaa. Voin vain kuvitella niitä ajatuksia, jotka hänen päänsä läpi virtasivat sillä mongerruksella, jota arabiaksi kutsutaan. Mitä hän mahtoi ajatella hulluista valkoisista miehistä, jotka omasivat sellaisen viha-rakkaussuhteen omaan taiteeseensakin, että heidän luonteenlujuutensa taipui sen alla kuin kivitettävän miehen raajat murikoiden alkaessa sadella. Mitä hän mahtoikaan ajatella kolonialismista ja brittiläisestä imperiumista, jonka yksinäinen pioneeri täällä vieraan kulttuurin keskellä järjesti sellaisen näytöksen, että kaikkia sen nähneitä jäisi elämänsä loppuun saakka kalvamaan sellainen tyhjyyden tunne, ettei mikään teatteri-, baletti-, ooppera- tai muu esitys voisi koskaan sitä täyttää.

En tiedä kauanko aikaa kului minun ja miehen pitäessä yllä tuota syvää katsekontaktia. Lopulta hänen vaimonsa sähähti jotain ja se näkymätön säie, joka meidät niin tiivisti oli yhteen liittänyt, katkesi napsahtaen. Silti olimme molemmat kuin turtia koko kehon alueelta. Hän otti varovaisen askeleen eteenpäin, ja minä ravistelin päätäni selväksi. Se onnistui yllättävän helposti, ja hänen lähestyessään toisella täsmälleen yhtä pitkällä askeleella ponkaisin irti maalauksesta ja pinkaisin juoksuun. Rynnin hetken kuin hullu ympäri toria tietämättä minne paeta ja näyttäen ihmisleimalta maalin tahrima paita ylläni. Sitten kuulin jumalattoman kirousten sekamelskan (aina ei tarvitse osata kieltä tietääkseen mistä on kyse) nousevan takaani ja samassa jo huomasinkin matkaavani kohti kameleitani. Potkin ne ylös makuultaan, hyppäsin toisen selkään ja kannustin elukat laukkaan. Mielessäni oli vain yksi suunta ja se oli suoraan eteenpäin. Kamelit pärskyivät ja piiskasin niitä konemaisesti yli kukkuloiden, halki arojen ja viimein pitkin loputtomia dyynejä. Ymmärsin pysähtyä vasta, kun toinen juhdistani sai sydänkohtauksen ja lysähti turvalleen hiekkaan. Olin vieläkin aivan sekaisin tapahtuneesta, mutta otin sentään itseäni sen verran niskasta kiinni, että päätin leiriytyä siihen ja pistää ruhon lihoiksi, ennen kuin se mätänisi korventavassa paahteessa. Yön hiljalleen saapuessa olin saanut telttani kuntoon ja paistelin kamelinkyljystä pykäämälläni nuotiolla. Minulla ei ollut aavistustakaan siitä, miten saisin rahdattua polttopuita mukanani vain yhden kyttyräselän voimin, mutta enemmän mieltäni askarrutti juomapuoli. Olin toki baarissa käydessäni onnistunut haalimaan leilin täydeltä jotain halpaa täkäläistä perinnejuomaa, mutta se ei riittäisi pidemmän päälle. Vetäydyttyäni telttaan ajatukseni palasivat Sohagiin. Vasta siinä makaillessani tajusin kadottaneeni hattuni jossain vaiheessa päivää. Pienen mietinnän jälkeen ajoitin tuon tapahtuman torin tungokseen. Arvelin, että minuun oli iskenyt auringonpistos maalatessani sitä hirvittävää palmua. Koetin paeta häpeän tunnetta tällä oivalluksella siinä osittain onnistuen, mutta levottomat mietinnät kohtalostani aavikon armoilla ravistelivat minua. Saattaisin joutua yrittämään paluuta Sohagiin, vaikka ajatus minua etoikin. Paljon oli vielä koetusta edessäpäin. Lopulta väsymys alkoi saada vallan minusta. Kuulin teltan ulkopuolella löhöävän kamelin pieraisevan. "Lasken matkaan leijan kauneimman...", hyräilin hiljaa juuri ennen nukahtamistani.

Sisällysluettelo