Glenn Gould

Kohteesta Hikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Glenn Herbert Gould (25. syyskuuta 1932, Toronto, Ontario – 4. lokakuuta 1982, Toronto) oli kanadalainen pianisti. Erityisen tunnetuksi hän tuli Johann Sebastian Bachin teosten tulkkina, joita hän esitti hyvin omintakeisella tyylillä.

Glenn Gould suunnittelee matkaa Neuvostoliittoon tapaamaan kaksoisveljeään Lee Harveytä.

Hän lopetti lavaesiintymiset vuonna 1964 ja keskittyi sen jälkeen levyttämiseen sekä radio- ja televisio-ohjelmien tekemiseen. Lavat jäivät tämän jälkeen vaille käyttöä, kunnes lavatanssikulttuuri alkoi kehittyä, ja lavastamisesta tuli taas laillista.

Elämän synty[muokkaa]

Nimitysongelmat[muokkaa]

Gouldin lapsuudessa vallitsi kylällä antisemitismi, mistä syystä Glenn lisäsi nimeensä Gold u-kirjaimen. Se kirjattiin maistraatissa väärin, ja niin hänen uudeksi nimekseen tuli Gould, eikä Goldu niinkuin hän oli alun pitäen aikonut. Hänet nimitettiin sittemmin Bach-muusikoksi, ja nimittely jatkui myöhemminkin, tosin epävirallisemmissa yhteyksissä.

Pianistin alku[muokkaa]

Glenn opiskeli musiikkia konservatoriossa jo lapsena. Hahmotusongelmiensa vuoksi hän ei koskaan kyennyt erottamaan sormiaan toisistaan, ja luki sormitusmerkinnät miten sattui. Tästä sattuneesta syystä seurasi, että Glenn piti käsiään varsin erikoisessa asennossa soittaessaan; hänellä oli aina ne sormet pystyssä, joita ei juuri sillä hetkellä tarvittu koskettimen painamiseen. Se mahtoi myös sattua.

Hänestä tuli ensimmäinen pianisti, joka pystyi näyttämään kansainvälisiä sormimerkkejä kesken soiton yleisölle, joka ei ollut muistanut olla taputtamatta kappaleen päätyttyä. Se oli sikäli kummallista, että näin hän aivan selvästi varoitti etukäteen taputtamsen kiroista sormillaan kommunikoiden.

Gouldin omintakeinen CD-julkaisu Bachin variaatiosarjasta.

Muusikon ura[muokkaa]

Gouldin pianismi[muokkaa]

Lääkärien annettua lopullisen diagnoosinsa kroonisesta pianismista Gould lähti konsertoimaan saamansa diplomin turvin ja erikoispoliklinikalta myönnetyn diagnoosin suomin syyntakeettomuusvaltuuksin. Suuren edeltäjänsä Frédéric Chopinin tavoin hän peruutti konsertteja tämän tästä vedoten moninaisiin harvinaisiin kaikkinaisiin syihin kuten naisiin ja muihin puolinaisiin patologisiin terveysriskeihin. Silti hänellä oli tiettävästi monivuotinen suhde erääseen naiseen, joka sittemmin kuitenkin palasi miehensä luo ainaisesti.

Laulajan ura[muokkaa]

Gould kehitti jo nuorena oman cantabile-soittotekniikan, jonka olennainen elementti oli oopperatiivinen melodiaresitatiivi soiton päälle. Tämän tarkoituksena lienee ollut mahdollisten virhekosketusten peittäminen kuulijoilta. Toinen hypoteesi on, että Gould ei sittenkään ollut aivan varma, oliko hän oopperalaulaja vai pelkkä pianisti. Joka tapauksessa hänelle kehittyi krooninen vokalisointimania, jota ilman hän ei voinut soittaa säveltäkään. Hänen suurin elämänkysymyksensä oli nuorten muusikoiden ja jopa täysien amatöörien halu tehdä kunnon musiikkia, joten hänen esittämänsä vastakysymys fuugaa säveltämään innostuneille oli puoli-ironinen:

So You Want To Write A Fugue?”

~Glenn Gould iskelmä- ja rockmuusikoille.

Hän sävelsi itse malliksi fuugan, jonka laulaminen onnistui häneltä yksin hänen samalla soittaessaan, kun normaalisti sen esittämiseen tarvittiin neljä laulajaa, joita jousikvartetti säesti.

Glenn huvitteli nuorena usein kaatamalla nuotinkirjoitusmusteet koiransa naamalle.

Gould ei valitettavasti saanut erityistä tunnustusta tästä pianistisesta laulamisestaan, pikemminkin päinvastoin.

Äänitetuotanto[muokkaa]

Jo 1950-luvun alusta Gould levytti ahkerasti. Hänen merkittävimpiin saavutuksiinsa kuuluu J.S. Bachin GouldGoldberg-variaatioiden äänitys, jossa hän esitti parhaat lauluosuutensa sitten diplomin saamisen. Äänitysteknikot joutuivat valtavan haasteen eteen, kun CBC ja muut suuret levytuottajat vaativat Gouldin piano-osuuksien poistamista vokaalistemmojen päältä. Lopulta he keksivät teknisesti helpomman ratkaisun: he poistivatkin laulu-örahtelyt ja jättivät kosketinosuuden äänitteeseen väittäen levyjen myynnin vain paranevan tästä. Tosiasiallinen syy oli kuitenkin, että kosketinosuuden jättäminen oli teknisesti helpompaa.

Useisiin äänitteisiin jätettiin kuitenkin kyseisiä lauluosuuksia kuuluviin, että levyn hankkinut asiakas saattoi olla varma autenttisesta Glenn Gould-tuotteesta.

Teatraalisia hetkiä[muokkaa]

Gould esiintyi mieluusti rakkaiden ystäviensä kanssa saman takin sisällä. Näitä olivat amerikalainen pianisti Karlheinz Klopweisser, englantilainen kapellimestari Sir Nigel Twitt-Thornwaite ja Theodore Slutz.

Esiintyminen[muokkaa]

Gould siis lauloi saaden pianon näin soimaan hyvin cantando, vaikka esitettävissä teoksissa ei ollut virallisesti vokaalistemmaa. Se oli kuitenkin vain harhaanjohtavaa rekvisiittaa. Hänen todellinen tarkoituksensa oli saada kuulijat kiinnittämään huomionsa performanssin visuaaliseen puoleen. Sitä korostaakseen hän keinutti itseään askeettisella tuolillaan, ja antoi liikkeen muuttua ylävartalon pyörimiseksi. Tästä syystä hänelle kehittyi lantioon ylimääräinen laakerinivel, joka mahdollisti myötäpäivään tapahtuvan rotaation ilman, että se mitenkään häiritsi kullakin hetkellä vapaana olevalla kädellä tapahtuvaa virtuaalista orkesterin johtamista.

Painaen selkänsä muka lapsuudessa saadun spinaalivamman seurauksena kyyryyn niin, että pää painui olkapäiden tasalle (Varsinaisista hartioista ei voine tässä yhteydessä puhua.) , hän soitti sormet jo aiemmin kuvatussa asennossa tyytyväisen yninänsä säestyksellä mitä merkillisimpiä ja taatusti mieleenpainuvia tulkintoja erityisesti J.S. Bachin teoksista. Nimikkoteoksensa Gouldberg-variaatiot hän levytti kahdesti, ensimmäisellä kerralla 50-luvulla nopeasti, toisella kerralla 80-luvulla hitaasti, koska halusi pitkittää orastavaa kuolemaansa. Tätä ilmaistakseen hän oli sanonut, että lopettaa pianon soittamisen noin 50-vuotiaana, mikä tarkoitti hänen tapauksessaan tietysti koko elämää. Pään vetäminen alas saattoi johtua myös Victor Borgelta omaksutusta tavasta pyrkiä välttämään liiallista oman soiton kuuntelua, laulusta nyt puhumattakaan. Aivan erityisesti mainittakoon hänen isänsä tekemä konserttituoli, jonka pehmusteet lopulta olivat painuneet hänen persuuksiinsa niin, että tuolista oli jäljellä puuosat. Tätä tuolia hän kuljetti aina mukanaan. On esitetty, että juuri tuolissa piilivät hänen muusikkoutensa nörttimäisen nerouden salat, ja siksi se oli korvaamattoman tärkeä.

Muuta[muokkaa]

  • Gould kävi Torontossa ollessaan joka yö kello kolmen aikaan [1]Franin ravintolassa nauttimassa munakokkelia, kokin erikoisuutta. Tästä syystä paikalliset kanat pitivät häntä vain kukkoilemaan pyrkivänä ilolintuna. Kokki kävi säännöllisesti urologilla uransa pelastamiseksi.
  • Yksinäisyys oli Gouldille ainoa toimiva seurustelun muoto. Hänellä kun oli hyvin arka e-rakko.
  • Hän oli sangen kosketusarka, eikä aina kyennyt soittamaan, koska hän olisi joutunut koskettamaan pianon koskettimia sormillaan. Tämä saattoi olla osasyy hänen erikoiseen tapaansa soittaa sormet pystyssä.
  • Gouldin soittoa verrattiin Toronton läheisyydessä sijaitsevan pikku [2] vesinoron ihanaan solinaan.
  • Äänitettyään Bachin Go(u)ldberg-variaatiot nopeassa tempossa 50-luvulla hän teki saman uudestaan 80-luvulla mutta hitaasti, koska sai musiikin kestosta johtuen paremman korvauksen.