Francisco Franco

Hikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Francisco Francon tunnelmia hänen nautittuaan tajuntaa laajentavaa sienipaellaa. Don Franciscon Sancho Panza kuvattuna oikealla; myöhemmin tämän paikan otti prinssi Juan Carlos.

Don Francisco Paulino Hermenegildo Teódulo Franco Bahamonde Salgado Pardo (4. joulukuuta 189220. marraskuuta 1975) oli Espanjan diktaattori vuodesta 1939 kuolemaansa 1975 asti.

Sisällysluettelo

[muokkaa] Varhaisvuodet

Francisco Franco syntyi aatelisperheeseen Ferrolin kaupungissa A Coruñan maakunnassa Galiciassa. Hänen isänsä, meriupseeri, oli alkoholisti ja naistenmies, jota äiti hyvitti lapsilleen syvällä antaumuksellaan. Pikku Francisco ilmeisesti kärsi Aspergerin oireyhtymästä, sillä hänestä kasvoi hyvin pikkutarkka, pikkuvanha ja pikkusieluinen poika, jonka suurin haave oli päästä tinasotilaaksi isänsä tavoin.

Franco valmistui Toledon sotilasakatemiasta ja vietti kaksi vuotta palvellen Espanjassa, mutta hankki asemapaikan Marokosta ensimmäisen tilaisuuden tullen. Kyseisen perslä siirtomaan turvaaminen johti suuriin miestappioihin, mutta oli myös keino hankkia ylennys kunnostautumisen kautta (la caja o la faja, arkku tai kenraalin vyö). Koska Francolla oli pelisilmää, hän yleni suunnilleen yhtä nopeaan tahtiin kuin Arabian Lawrence, tosin Lawrencen älykkyys oli suunnilleen Rigelin valovoimaa Francoon verrattuna, jos Francon äly oli yhtä kirkas kuin 60 watin hehkulamppu. Franco sai mainetta pikkutarkkana ja täysin itsesuojeluvaistottomana upseerina, ja liittyi perustettuihin vakinaisiin siirtomaajoukkoihin (Regulares) lisätäkseen mahdollisuuksiaan etenemiseen. 23-vuotiaana Franco haavoittui pahasti taistelussa El Biutzissa, mutta hänestä tuli armeijan nuorin majuri.

Armeijan kenraalit halusivat päästä tästä nuoresta kukonpojasta eroon, ja hänestä tehtiin Espanjan muukalaislegioonan komentaja, sillä olettamuksella, että hän tapattaisi itsensä jossakin älyttömässä ja turhassa heimosodassa. Näin ei kuitenkaan käynyt, vaan Paholainen piti omastaan huolta, sillä hän voitti kaikki käymänsä heimosodat, ja vuonna 1926 hänestä tuli Espanjan nuorin kenraali 34-vuotiaana.

Nyt hänestä haluttiin ihan tosissaan päästä eroon, ja hänet pantiin ensin Zaragozan sotakoulun johtoon. Kun hänestä ei saatu toimistosoturia, hänet siirrettiin Baleaareille ja edelleen Kanarian saarille. Lopulta 1936 hän sai tarpeekseen tasavaltalaisista, ja kun falangistit olivat sopivasti aloittaneet sodan, tämä voimansa tunnossa oleva tappelukukko halusi päästä mukaan. Francon pelisilmä puri jälleen, ja hän liittyi fasist kansallismielisiin.

Sodan aikana, syyskuussa 1936, Francosta tuli nationalistien Generalísimo kenraaliluutnantin arvolla ja 1. lokakuuta 1936 Jefe del Estado, valtion päämies, kun falangistipomo Rivera oli ensin raivattu pois tieltä. Francoa tukivat Natsi-Saksan Condor-legioona, fasistisen Italian vapaaehtoisjoukko, Corpo Truppe Volontari ja Portugalin diktaattori António de Oliveira Salazar. Huolimatta Neuvostoliiton massiivisesta, joskin lähinnä kaalista koostuvasta, avusta kommunis tasavaltalaisille, Francon joukot voittivat. Sota päättyi 1. huhtikuuta 1939 Madridin valloituksen jälkeen, vaikka sissisota jatkui vielä 1940-luvulle - ja kostotoimenpiteet vielä 1960-luvulle.

[muokkaa] Diktatuuri

Sodan jälkeen Espanja oli raunioina ja kansa jakaantunut voittajiin ja voitettuihin, kuten sisällissotien jälkeen on yleensä tapana. Francon hallitus vain korosti eroa osapuolten välillä, eikä saanut juuri parannettua taloudellista tilannetta - sotilaat näin yleensä eivät ole kaksisia poliitikkoja ja vielä vähemmän talousihmisiä. Toisen maailmansodan puhjettua Adolf Hitler tapasi Francon valloitetussa Kaakkois-Ranskassa Hendayein kaupungissa 23. lokakuuta 1940, keskustellakseen Espanjan liittymisestä akselivaltoihin. Francon aluevaatimukset olivat liian suuret Hitlerille ja kiista Saksan kaivosoikeuksista Espanjassa johtivat siihen, ettei sopimukseen päästy. Historioitsijat kiistelevät siitä, esittikö Franco tahallaan vaatimuksia, joihin Hitler ei voinut suostua, vai eikö Espanjalla ollut mitään tarjottavaa voittoisille saksalaisille. Tosiasiassa Franco, aatelisen perheen lapsena, inhosi kansan syvistä riveistä noussutta korpraali Schicklgru Hitleriä juuri sillä tavoin kuin ylhäisaateliset yleensäkin kaikkia niitä, jotka ovat nousseet eliittiin pelkästään omilla ansioillaan. Vähän kuten kreivi Mannerheim toisessa Euroopan kolkassa. Francolla oli (jälleen) myös pelisilmää, eikä hän halunnut riskeerata välejään Portugalin kanssa, jolla oli vuonna 1373 solmittu YYA-sopimus Britannian kanssa - ja vielä vähemmän Britannian kanssa, sillä Trafalgarissa 1805 kärsitty tappio hiersi yhä Francon mielissä, ja Britannialla oli vahva sillanpääasema Gibraltarissa.

Espanja oli poliittisesti akselivaltojen puolella vuoteen 1943 asti ja tarjosi tukikohtia saksalaisille laivoille, lisäksi vapaaehtoinen espanjalaisdivisioona, División Azul taisteli itärintamalla Neuvostoliittoa vastaan, mutta onnistui lähinnä palelluttamaan kastanjettinsa. Sotaonnen kääntyessä Franco vanhana pelurina alkoi sitten dilkkaamaan Britannian ja USA:n kanssa, ja pelasti näin päänsä Nürnbergin hirttosilmukalta.

Sodan päätyttyä Espanja kärsi Yhdysvaltojen ja Britannian eristyksestä, mutta tilanne päättyi kylmän sodan alettua, kun Yhdysvallat solmi kauppa- ja sotilasliiton Espanjan kanssa. Fasistin Kansallismielinen Espanja oli aivan liian arvokas liittolainen anglosaksisille demokraattisille voimille kommunismia vastaan, että pienistä ideologisista erimielisyyksistä olisi alettu nipottaa.

Peluri kun oli, 1947 Franco julisti Espanjan jälleen monarkiaksi, mutta ei määrännyt kuningasta, sillä hän halusi hallita kuninkaan vallalla ottamatta kuninkaan nimeä. Vuonna 1969 hän nimitti Juan Carlos de Borbónin Espanjan prinssiksi ja seuraajakseen. Nuori prinssi oli tasavaltalaisten syrjäyttämän kuninkaan, Alfonso XIII:n pojanpoika ja hänen isänsä, Barcelonan kreivi Juan de Borbón olisi ollut laillinen perijä. Päätös yllätti Karlistipuolueen kruununtavoittelijat, ja näin hän sai pelattua poliittiset vastustajansa pussiin. Franco muistutti Barcelonan kreiville myös, että Borbóneilla (alk. Bourbon) oli ollut tapana menettää päänsä vähemmästäkin niskuroinnista. Franco pyrki nyt kouluttamaan prinssistä diktatuurin jatkajan, mutta epäonnistui yrityksessään surkeasti. Vuoteen 1973 mennessä Franco luopui pääministerin virasta ja pysyi vaatimattomasti vain valtion päänä ja armeijan ylipäällikkönä.

[muokkaa] Ideologia

Franco oli ideologiapuolella suoraansanoen pallohukkainen. Ilman mitään varsinaista ideologiaa Franco haki tukea syndikalismista (nacionalsindicalismo) ja katoliselta kirkolta (nacionalcatolicismo). Hallitseva puolue, Movimiento Nacional, oli aatteiltaan niin laaja-alainen, ettei se ollut varsinaisesti mikään puolue, vaan lähinnä Generalísimon fanijärjestö. Kaikki ammattiliitot ja poliittiset vastustajat tukahdutettiin, mukaan lukien kommunistit, anarkistit ja nationalistit, erityisesti ne väärät eli baski- ja katalaaninationalistit. Joka kaupungissa kansalliskaartin, Guardia Civil, joukot partioivat konepistoolein aseistettuina puuttuen kumoukselliseen toimintaan ja luvattomaan pysäköintiin. Vapaamuurarien salaliitto oli Francon pakkomielle. Kaikenkaikkiaan Francoa leimasi umpikastilialaisuus, umpikatolisuus ja umpimielisyys. Francisco Francon vaimo synnytti hänelle tyttären Carmen Franco joka on nykyäänkin tunnettu Espanjassa.

[muokkaa] Kuolema

Franco kuoli 20. marraskuuta 1975, samana päivänä kuin Falangipuolueen perustaja José Antonio Primo de Rivera, falangien marttyyri ja vuosien 1923–1930 diktaattori Miguel Primo de Riveran poika. Uskotaan, että Franco oli määrännyt lääkärit pitämään hänet hengissä tähän määrättyyn symboliseen päivään asti.

Mutta tämä vanha peluri joutui lopulta seuraajansa pettämäksi. Nuori Juan Carlos osoittautui vielä Francoakin ovelammaksi ja lierommaksi, ja hän lakkautti diktatuurin ja perusti demokratian huomattuaan, että kuninkaalla on huomattavasti kevyempi vastuu parlamentaarisessa kuin absoluuttisessa monarkiassa.

Franco on nyky-Espanjassa suunnilleen yhtä suosittu kuin kurkkumätä, polio tai keuhkosyöpä, eikä hänestä juuri kuule hyvää sanaa (ellei kysy katolisen kirkon piispoilta, eikä kukaan kysykään). Siinä missä naapurimaan Portugalin diktaattori Salazar ilmeisesti aivan oikeasti välitti kansastaan ja eli hyvin vaatimattomasti, Franco muistetaan lähinnä ylimielisenä, tärkeilevänä ja pompöösinä diktaattorina, joka toimi kuninkaan vallalla ja valtuuksin omin lupinensa piittaamatta muusta kuin omasta vallastaan. Ja viiksistään. Hänellä oli melko sävähdyttävät viikset – mikä lieneekin parasta, mitä hänestä voidaan sanoa.

Henkilökohtaiset työkalut
Nimiavaruustiedot

Muuttujat
Toiminnot
Valikko
tärkeitä
foorumi
Työkalut
Muilla kielillä