Charles Gounod
Charles-François Gounod (17. kesäkuuta 1818–18. lokakuuta 1893) oli ranskalainen parrankasvattaja, sokerileipuri ja kaikkien aikojen naurettavimpia säveltäjiä, jonka merkittävimpiin teoksiin kuuluvat oopperat Faust sekä Romeo ja Julia, Vatikaanin kansallishymni, Hitchcockin TV-show'n tunnari ja Pieni pierusinfonia.
Elämä ja teokset[muokkaa]
Kaikkien todellisten ranskalaisten tavoin Gounod syntyi Pariisissa ja sai Seinen saastaisella vedellä suoritetussa kasteessa kaksiosaisen etunimen. Hän kasvoi taiteellisessa kodissa: äiti oli pianisti ja isä rastaannylkijä sekä osa-aikainen taidemaalari. Opinnot Pariisin konservatoriossa olivat nuorelle Gounod'lle hyvin luonteva valinta. Opiskeluaikoina Gounod'ssa heräsi myös innostus autourheiluun. Hän voitti konservatorion tallin haalareissa F1-sarjan Rooman grand prix’n vuonna 1839, minkä jälkeen siirtyi italialaisen Ferrari-tallin palkkalistoille. Autourheilu-uralta Gounod'n pelasti uskonnollinen herätys, jonka koettuaan hän päätti ryhtyä papiksi. Hänen horjuva uskonsa ja täydellinen pederastisten taipumusten puutteensa kuitenkin sulkivat pois uran katolisen kirkon palveluksessa, ja lopulta hän päätyi tekemään sitä, mitä keskinkertaisimmin osasi: säveltämään.
Vuonna 1854 Gounod'lta valmistui messu. Messe Solennelle, joka tunnetaan myös Pyhän Cecilian messuna, sai menestyksekkään ensiesityksensä seuraavana vuonna ja teki Gounod'sta kuuluisan säveltäjän. Hän oli panostanut tähän teokseen paljon: liki koko Pohjois-Ranskan sokerivarastot kuluivat messun säveltämiseen. Messe Solennellen kuunteleminen aiheuttaa hampaiden reikiintymistä, ja hammaslääkärit suosittelevat hampaiden harjausta jokaisen esityksen jälkeen. Teosta myydään luvanvaraisina CD-tallenteina konditorioissa.
Vuonna 1855 Gounod jatkoi Ranskan sokerivarantojen tyhjentämistä sellaiseen tahtiin, että paikoitellen syntyi pulaa. Häneltä valmistui samana vuonna kaksi sinfoniaa, joista ensimmäinen on musiikkihistoriallisesti merkittävä sikäli, että Gounod'n oppilaana tuolloin ollut Georges Bizet sai sen partituurista diabeteksen.
Suurmenestys antoi odottaa itseään koko 1850-luvun, mutta vuonna 1859 Gounod sai viimein nuottipaperille sellaista marenkia, että kysyntä oli taattu. Kaksi menestysteosta turvasi hänen asemansa. Näistä parempi, Ave Maria, ei ole edes Gounod'n oma sävellys (ja tässä piileekin syy sen paremmuuteen), vaan yksinkertaisesti Bachin Tasavireisestä pianosta repäisty preludi, johon on sörkitty sokerikuorrutusta ja kermavaahtoa. Se toinen teos on ikävä kyllä huomattavasti pidempi: Faust, 1800-luvun grand opéran tuotoksista grandein (ei tosiaankaan mikään janoisten – tai vessahätäisten – sankari). Faust on kaikkien aikojen esitetyimpiä oopperoita, joskin sitä on vain harvoin esitetty täydessä mitassaan. Itse asiassa 1960- ja 1970-luvuilla esitetyt täydelliset versiot teoksesta avasivat yleisön korvat huomaamaan, että se on aivan järkyttävän karmeaa moskaa, käy munuaisten päälle ja riistää elämänhalun. Goethe, Faustin alkuperäinen kirjoittaja, herätti itsensä jo vuonna 1860 kuolleista pelkästään mäjäyttääkseen Gounod'ta ja oopperan libretistejä kuonoon tunnustuksena ansioista suuren kirjallisen merkkipaalun täydellisessä tuhoamisessa.
Gounod'n toinen suuri menestysooppera, Romeo ja Julia (Roméo et Juliette, 1867), on YK:n maailmankulttuurijulistuksen nojalla kaikkien aikojen huonoin Shakespeare-sovitus. Teos on kielletty aikuistyypin diabeetikoilta, ja lopun aplodit laukeavat siitä ilosta, että molemmat pääosanesittäjät viimein kuolevat.
Tuhottuaan ranskalaisen oopperan Gounod keskittyi uransa lopulla uskonnollissävyisten teosten tuottamiseen. Hänen uskonnollisuutensa tuli muutenkin näkyvämmäksi. Hän kävi hyvin ahkerasti kirkossa ja oli paavien suosiossa – vain hänen tapansa pursottaa ehtoollisella öylätin päälle runsaasti kermavaahtoa ja valuttaa ehtoollisviiniin hunajaa herätti kielteistä huomiota. Uransa lopulla pahenevaan lahjattomuuteen valahtanut Gounod sai virallisia tunnustuksia: hänelle annettiin tehtäväksi säveltää paavillinen hymni, jolla on virallinen asema kaikissa Vatikaanin kolkissa. Vuonna 1888 hän sai Ranskan kunnialegioonan jäsenyyden – se tuli 1800-luvulla kaikille yli 50-vuotiaille ikinä kulttuuriin päin vilkaisseillekaan ranskalaismiehille yhtä varmasti kuin kuppa.
Charles Gounod kuoli Pariisin laitamilla Saint-Cloudissa lokakuussa 1893. Hänet dumpattiin nahkurinpuodin takana sijaitsevalle tunkiolle, joka on nykyisin suosittu pyhiinvaelluspaikka kaikkien kahdenkymmenen hänen musiikkiaan ihailevan henkilön keskuudessa.