Antonio Vivaldi

Kohteesta Hikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Antonio "Il Prete Rosso" Vivaldi
Antonio vivaldi häärää.JPG
Koko nimi: Antonio Lucio Vivaldi
Syntymäaika: 4. maaliskuuta 1678
Syntymäpaikka: Venetsia
Uskontokunta: baroqqi
Kuolintapa: rutiköyhänä
Hiusten väri: valkoinen
Saavutukset: ei mitään esille nostettavaa
Miksi mainitaan
Hikipediassa:
sinfonia allegretto nr. 3766 osa 3 adagio sisälsi 2 väärää ääntä
Pilkkanimet: niin turha jätkä, ettei edes sellaisia raaskittu vääntää

”Vivaldi is greatly overrated—a dull fellow who could compose the same form so many times over.”

~Igor Stravinsky
DramaticQuestionMark.png
Tiesitkö, että...
Antonio Vivaldi oli erityisen impressionante kadenssiensa suhteen, ainakin omasta mielestään.

Antonio Lucio Vivaldi (s. 4. maaliskuuta 1678, Venetsia - k. 28. heinäkuuta 1741, Itävalta) oli italialainen säheltäjä ja barokkimusiikin tunnettu häiriköitsijä, jonka säveltämät korvamadot ovat piinanneet eurooppalaista väestöä lähes puoli vuosituhatta. Vivaldin kuuluisin auditiivinen konstruktio on viulukonserttojen kokonaisuus, Neljä vuodenaikaa, jotka jokainen on kuullut, mutta jonka nimiä kukaan ei muista.[1] Vivaldi myös niitti niin sanotusti kunnioitusta näyttämötaiteen saralla, kirjoittamalla muun muassa jopa 40 oopperaa, joista kukaan ei tiedä yhtäkään, saatika tietävät Vivaldin edes tehneen oopperoita. Vivaldi loi myös kuoromusiikkia, johon sen enempää tuskin tarvitsee syventyä.

Vivaldin tuotanto keräsi ympärilleen pääosin vähä-älyisiä kuuntelijoita, jotka Vivaldin tavoin eivät olisi erottaneet viulua tuubasta. Tarinan mukaan jopa Pyhän saksalais-roomalaisen valtakunnan keisari Kaarle VI nautti Vivaldin säveltuotoksista, mutta Kaarle olikin monarkkina täysin epäonnistunut mielipuoli ja osasyyllinen Itävallan perimyssotaan. Omena ei kauas puusta putoa, ja niinpä Vivaldi kykeni tyydyttämään enintään kaltaisiaan kretiinejä.

Rankan viihteen ja kuoleman seurauksena Vivaldi "painui unohduksiin ja katosi",[2] mutta löydettiin taas muutaman sadan vuoden päästä uudelleen, tosin hän oli siihen mennessä ehtinyt jo menehtyä. Nykyään jokaisella hermoromahduksen partaalla olevalla elitistillä on mahdollisuus kuunnella Vivaldia vaikka Spotifyssa.[3]

Vivaldi usein kerskaili, että pystyisi säveltämään uuden konserton nopeammin kuin kirjuri pystyisi kopioimaan yhden. Tältä hänen tuotantonsa pitkälti kuulostaakin, mutta ainakin hän pysyi sanojensa takana.

Nuoruus ja ura[muokkaa]

Antonio Vivaldi syntyi musiikilliseen perheeseen, jonka isä, Giovanni Battista Vivaldi, antoi Vivaldille hyvinkin nopeasti opetusta viulunsoitossa. Aluksi hän toimi pappina, mutta lopetti terveyssyiden takia kahden vuoden jälkeen vihkimisestään. Tätä ennen hänen oli kuitenkin pitänyt boostata egoaan hankkimalla itselleen epiteetin Il Prete Rosso eli "punainen pappi". Liturgiset pätkätyöt jäivät väliin siltä osin.

Vivaldi oli käytännössä taidemusiikin pundiitti aikuisikään tultuaan, ja alkoi työskennellä 24-vuotiaana orpokodissa, jonka lapset hän valjasti koekaniineiksi sairaille eksperimenteilleen. Orpokotikommuuni Ospedale della Pietan lapset sopivat täydellisiksi käskettäviksi, kun Vivaldi implementoi tahtipuikkonsa avulla rankkoja opetusmenetelmiä, joita myöhemmin ilmeni myös Suomenkin kansakouluissa. Käytännössä siis Gloriaa joko laulettiin, tai sitten itkettiin ja laulettiin.

Muusikkojen assosiaatio Sovvegno dei musicisti di Santa Cecilian johtaja Maestro di cappella Giovanni Legrenzistä koitui Vivaldin isähahmo, kun Legrenzi, barokkimusiikin säveltäjänero, opetti nuorelle Vivaldille komposition ihmeelliset salaisuudet, vaikka toki olisi aikansa paremminkin voinut käyttää. Legrenzin omistautumista suuren idiootin opetukseen on pidetty yhtenä ihmiskunnan suurimpana virheenä.

Problemaattista astmaa, strettezza di petto, sairastava Vivaldi ei luovuttanut musiikillisen uransa, carriera di musica, suhteen, vaan ahkerasti harjoitteli viulun vinguttamista, squittire di violino.

Conservatorio dell'Ospedale della Pietà[muokkaa]

Vivaldi tunnettiin häiritsevästä virnuilusta. Hymy oli yhtä (epä)vireessä kuin kaikki hänen musiikilliset teoksensa.

Ankaran andragogiikan jälkeen vuonna 1703 Vivaldi kruunasi itsensä Maestro di violinoksi (viulun mestari) asettaen valkoisen barokki-peruukin päähänsä, kuin joku kuningas kruunun konsanaan. Suurta musikaalista uraansa hän rakensi hartaasti, säveltäen kantaatteja päivät pitkät, tutto il giorno. Hän oli säveltämisen ohella viulun teknillisen soiton mestaroinnin elävä esimerkki, toisaalta pitäisi ottaa huomioon tämän olevan vain saksalaisen arkkitehdin mielipide.[4] Tunnustusta hän ei siis saanut miltään ihmismäisiltä tai edes älykkäiltä tahoilta.

Orpokodissa Vivaldilla oli enemmän virallisia epiteettejä kuin kaikilla Pohjois-Korean päämiehillä yhteensä. Hän oli muun muassa Maestro di coro, Maestro de' concerti, sekä kaikkea muuta mukatärkeää taivaan ja maan väliltä. Vivaldilla oli tarve antaa itsestään kuva ahkerana säveltäjänä, joka kuitenkin rustasi 60(00) hengellistä laulelmaansa humalassa yhdessä yössä. Tämä ei kuurosokeita kuorolaisia haitannut juuri missään määrin. Oratorioitaan Vivaldi kehitteli pääosin pöntöllä istuessaan, jos oli sattunut unohtamaan puhelimensa muualle kuin taskuunsa. Hänen konserttonsa olivat niin huonoja, että ne toivat Vivaldille itselleenkin humoristista mielihyvää, mistä johtuen ei koskaan kehittynyt niiden säveltämisessä.

Vivaldin ensimmäinen (Opus 1) tuotantokokoelma, Connor Cassara, julkaistiin sunnuntaisena aamuna vuonna 1705. Se sisälsi 12 tavanomaista sonaattikyhäelmää, jotka eivät juuri minkäänlaista tunnustusta saaneet sitten missään. Tästä Vivaldi ei luonnollisesti pitänyt, joten julkaisi neljä vuotta myöhemmin toisen kokoelmansa (Opus 2), jossa etsi avant-gardelaista aspektia soittamalla huuliharppua jokaisen 12 sonaatin taustalla, peittäen suurimman osan tarkasti laskelmoidusta basso continuostaan. Oli suoritus jos mikä, jos levytyksen pystyi kuuntelemaan ilman verta vuotavia korvia. Ensimmäisen opuksen tapaan tämäkään ei kuitenkaan yleisöä miellyttänyt, joten Opus 3, L'estro armonico, oli huomattavasti tasapainotetumpi musiikillisesti.

L'estro armonicoa (Opus 3, harmoninen inspiraatio) pidetään merkittävän menestyksellisenä musiikillisena kompositiona, tosin tämä perustuu pääosin vain siihen, että Vivaldin aikaisemmat teokset olivat niin umpisurkeita verrattuna siihen.

Viitteet[muokkaa]

  1. Kevät, kesä, syksy, joulu!
  2. Vivaldi katosi
  3. Vivaldi Spotifyssa
  4. Robbins Landon, H. C., Vivaldi: Voice of the Baroque, s. 49